Viime postauksessa päivittelin lasten kuulumisia, joten tänään ajattelin kertoa vähän omista suunnitelmistani tälle loppuvuodelle sekä syyn siihen, miksi blogi saattaa jäädä vähän hiljaisemmalle vaihteelle pidemmäksikin aikaa. Aion nimittäin ruveta jo nyt työstämään vähitellen graduani eteenpäin! Suunnitelmana on palata syksyllä kouluun tekemään tutkielmaseminaari loppuun ja saada koko graduprojekti valmiiksi viimeistään ensi vuoden alussa.

Opiskeluni ovat siis edelleen kesken, koska jäin toistamiseen äitiyslomalle koulunpenkiltä. Esikoinen syntyi heti opintojen kandivaiheen suoritettuani, sitten ehdin jatkaa välissä vuoden puoliaikaisesti maisteriopintoja ennen kuopuksen syntymää ja nyt jäljellä olisi vielä harjoittelu sekä gradun kirjoittaminen. Aloitin graduprosessin viime keväänä ja sain tutkimussuunnitelman ja hieman alustavaa teoriaosuutta tehtyä. Puolet vaadittavasta tutkielmaseminaarista on kuitenkin käymättä, ja tietysti koko tutkielma itsessään on vielä aivan vaiheessa. Minulla on kuitenkin valmis aineisto olemassa ja suuntaviivat selvillä, joten sen puoleen pystyn jatkamaan työtä jonkin verran itsenäisestikin.

Olen ajatellut, että ryhdyn nyt kevään ja kesän aikana edistämään gradua pienimuotoisesti vauvan päiväuniaikoina sen verran, mitä ehdin ja kykenen. Syksyksi ilmoittaudun tutkielmaseminaariin ja jatkan hommia siinä määrin, mitä vuoden ikäisen kuopuksen kanssa saan aikaiseksi. En halua laittaa vielä vajaan vuoden ikäistä kuopusta päiväkotiin syksyksi, mutta saan varmasti hänellekin sen verran hoitoapua esimerkiksi isovanhemmilta, että selviän seminaarista ja saan omaa tutkielmaprosessiani jonkin verran edistettyä. Sitten vuoden päästä tammikuussa kuopuksenkin on tarkoitus mennä päivähoitoon ja minun nykäistä tarvittava loppurysäys, jos gradu ei tässä vuoden mittaan ole tullut valmiiksi. Olen suunnitellut, että varaisin vielä tammi-helmikuun gradun tehopuurtamiselle ja kuopuksen pehmeälle laskulle päivähoitoon. Sitten voisin aloittaa opintojeni viimeisen puuttuvan palasen eli harjoittelun vaikka maaliskuussa.

Jos aloitan harjoittelun maaliskuussa, en luultavasti ehdi saada tutkintotodistusta enää ensi vuoden kevääksi, mutta sillä nyt ei ole juurikaan väliä. Omalla alallani työllistyminen on mahdollista ja aika tavallistakin jo ennen virallista valmistumista, joten voin joka tapauksessa etsiä kesäksi töitä tai sitten keskittyä nauttimaan lomailusta lasten kanssa. Tuntuu kaikin puolin hyvältä ratkaisulta jättää käytännön harjoittelu aivan opintojen loppuun. Vaikka yritän löytää harjoittelupaikan, jossa onnistuisi 80% työajan tekeminen, joka tapauksessa työelämäjakson suorittaminen vaatii ehdottomasti molempien lasten päivähoidossa olemisen ja muutamaa tuntia pidemmät hoitopäivät. Siksi tuntuu järkevältä lykätä sitä mahdollisimman pitkälle, jotta kuopuskin ehtii vähän kasvaa ennen kuin hänen täytyy alkaa viettää päiväkodissa pidempiä aikoja. Ja onhan työelämäänkin toki näppärämpi siirtyä tuoreen käytännön kokemuksen siivittämänä, varsinkin, kun en ole kotiäitiyden myötä ehtinyt kerryttää vielä lainkaan oman alani työkokemusta esimerkiksi kesätöillä tai sijaisuuksilla.

Olen jo motivoitunut saamaan opinnot vihdoinkin päätökseen, koska tuntuu, että olen viettänyt yliopistolla ikuisuuden. Kun aloitin opiskelut, olin juuri päässyt lukiosta ja olimme edellisenä kesänä menneet naimisiin ja muuttaneet yhteen. Tässä välissä olemme saaneet kaksi lasta, puoliso on ehtinyt aloittaa ja saada valmiiksi omat AMK-opintonsa, olemme tehneet ja puuhanneet vaikka mitä. Koko ajan taustalla ovat kuitenkin kulkeneet omat opintoni. Olen edelleen tosi tyytyväinen päätöksestä saada lapset opiskeluaikana ja opiskeleminen on ollut minulle aina tosi mieleistä, mutta onhan se kiva, että koulusta pääsee joskus poiskin.

Vähän toki jännittää, voinko oikeasti saada graduni järkevään kuosiin tässä samalla äitiyslomalla ollessani. En ole sellainen tyyppi, joka jaksaisi paahtaa opintoja iltamyöhällä tai uhrata kaiken vapaa-ajan opiskelulle, joten käytössä olevat tunnit ovat varsin rajalliset. Toisaalta kuitenkin tykkään kovasti tutkimuksen teosta ja itsenäisestä, kirjallisesta työskentelystä. Ja vaikka vauvan päiväunet tietysti lyhenevät tässä vuoden mittaa koko ajan, ainakin vielä hän nukkuu sen verran hyvin, että ehdin esikoisen päiväkotipäivinä varmasti vähän opiskellakin – ja sitten kesällä ja syksyllä noin vuoden ikäistä kuopusta voi huoletta antaa jo hoitoon lähipiirillekin. Yritän myös olla ottamatta asiasta turhaa stressiä. Teen parhaani, käytän graduun aikaa sen verran kuin jaksan ja pystyn ilman yleisen hyvinvointini liiallista kärsimistä ja pidän mielessä, että ensisijainen tehtäväni tällä hetkellä on hoitaa lapsia. Mikäli aikataulutukseni osoittautuu turhan kunnianhimoiseksi, sen kuin vain siirrän harjoittelun aloitusajankohtaa eteenpäin ja varaan vuoden päästä keväällä enemmän aikaa graduun. Kun molemmat lapset menevät hoitoon, tulee työskentelyn tahti joka tapauksessa kiihtymään huimasti.

Ajankäytön lisäksi toinen pieni haaste on vielä se, että koska en ole nyt keväällä läsnäolevana yliopistolla, en voi oikein kysellä graduprosessiani ohjaavalta opettajalta neuvoja. Minun on siis nakutettava menemään aiempien seminaarien oppien sekä omien mielipiteideni pohjalta. En kuitenkaan usko, että ehdin ennen syksyä viedä gradua niin kovin pahasti sivupoluille, etteikö sieltä olisi seminaarin jatkuessa mahdollista tehdä korjausliikettä. Tutkimussuunnitelma on kuitenkin hyväksytetty ohjaajalla ja suuntaviivoista juteltu yhdessä ennen tätä toista äitiyslomaani.

Omien opintokuvioideni lisäksi myös miehellä on tulevalle vuodelle uudenlaisia kuvioita. Hän sai kuin saikin starttirahan ystäviensä kanssa perustamansa yrityksen parissa työskentelemisen mahdollistamiseksi, joten ainakin nyt seuraavat puoli vuotta hän puuhastelee täyttä häkää yrityksensä parissa. Starttirahaa on mahdollista hakea myös toiselle puolelle vuodelle, mutta se toki edellyttää, että nyt tällä ensimmäisellä puolikkaalla syntyy riittävästi tulosta. Mies tekisi tosi mielellään töitä juuri tämän projektin parissa, joten ei auta kuin toivoa, että liikeidea menestyy. Hänen alallaan haasteena on vähän se, että tuote täytyy olla valmiina ennen kuin tuottoa voi tulla, joten se varsinainen työ täytyy tehdä etupainotteisesti ennen kuin rahaa on tienattu välttämättä vielä lainkaan. Mikäli starttirahaa ei tule enempää, täytyy hänen luultavasti etsiä syksyksi osa-aikatyötä yritystoiminnan rinnalle. Sitten loppuvuodesta pitäisi alkaa viimeistään selvitä, onko yrityksellä mahdollista elättää itsensä.

Jos puoliso menee jatkossa palkkatöihin, etenkin sellaisiin, joita ei voi tehdä etänä, aikataulut ja kulkemiset joustavat huomattavasti vähemmän kuin jos hän jatkaa kotona yrityshommia paiskien. Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös siihen, miten saan itse sumplittua opiskelua ja lastenhoitoa kalenteriin. Mutta eiköhän tästä palapelistä silti hyvä tule! Jotenkin on tosi innostunut ja inspiroitunut fiilis lähteä kaivelemaan taas gradutiedostoa esiin Wordin syövereistä. Toivon, että ehdin opiskelusta huolimatta päivittää blogiakin aina jonkin verran. Vähän erilainen kirjoittaminen tarjoaa varmasti hyvää vastapainoa tieteellisen tekstin nakuttelulle.

Moi pitkästä aikaa! Yritän palailla taas pikkuhiljaa bloggaamisen pariin. Olimme taas muutaman päivän sairaina (tällä kertaa minuunkin iski kova kuume ja päänsärky niin, etten jaksanut juuri sängystä nousta), mutta noin muuten arki on rullaillut mukavasti. Vaikka esikoinen ei ole ehtinyt olla koko vuonna kuin yhden viikon hoidossa ilman sairaspoissaoloja, hoidossa oleminen on selvästi lähtenyt nyt kunnolla vauhtiin.

Taapero jää päiväkotiin yleensä jo varsin hyvillä mielin. Pieniä itkuja saattaa päivän aikana toisinaan tulla ja välillä hän haluaa yhteisiin tekemisiin osallistumisen sijaan ainoastaan katsella, mutta pääpiirteittäin hän on mielestäni sopeutunut hienosti. Ihan ekoina päivinä neiti ei esimerkiksi suostunut syömään lainkaan, mutta nyt ruoka maistuu päiväkodissakin mukavasti. Päiväunilla hänellä on tosin yhä ollut pieniä haasteita saada unen päästä kiinni, mennäänhän hoidossa nukkumaan 45 minuuttia aikaisemmin kuin kotona, joten välillä hän on nukahtanut vasta juuri ennen kuin pitäisi jo herätä. Mutta kokonaisuudessaan koen, että päiväkoti on ollut tosi hyvä juttu ja taapero pärjää siellä kivasti.

Taapero on muuttunut päiväkodin myötä selvästi omatoimisemmaksi. Kotona kaksivuotiaamme ei ole ollut järin innostunut esimerkiksi pukemaan itse, vaikka siihen on yritetty kannustaa, vaan on tähän asti halunnut aikuisen auttavan. Päiväkodin aloituksen jälkeen hän on kuitenkin ruvennut laittamaan kengät itse jalkaan ja pukemaan välillä haalarinkin omatoimisesti päälleen. Myös muissa askareissa lapsi sanoo aiempaa selvästi useammin, että ”minä itse, äiti ei saa koskea”. Toki tämä on normaali kehitysvaihe ja tulee varmasti lähes kaikilla jossain kohtaa vastaan, mutta meillä alkusysäys omatoimisuuteen tuntuu selvästi olleen päiväkoti. Siellä muilta lapsilta mallioppimalla (ja kun aikuiset eivät yksinkertaisesti ehdi saman tien auttaa) hän on innostunut harjoittelemaan monia taitoja reippaammin itse.

Myös itsenäinen leikkiminen on esikoisella päiväkodin myötä lisääntynyt, mistä olen ollut vähän yllättynyt ja ihmeissänikin. Oletin etukäteen, että hän kaipaisi päiväkotipäivien jälkeen oikein erityisen paljon meidän vanhempien huomiota, haluaisi olla sylissä ja puuhailla yhdessä. Mutta päinvastoin! Lapsi alkaa kotiin tultuamme usein puuhata touhukkaana omia leikkejään. Kun yritän tuppautua seuraksi, hän sanoo ”äiti älä häiritse”. Sen sijaan, että hän innostuisi ehdottamistani lukutuokioista tai muusta yhteisestä, hän haluaa mennä omaan huoneeseensa kokkaamaan nukeille ruokaa tai tekemään muita omia tärkeitä projektejaan. Toki hän välillä haluaa edelleen leikkiseuraakin, mutta yleisesti ottaen omat puuhat tuntuvat kiinnostavan aiempaa enemmän. En tiedä, olisiko syynä sitten se, että päiväkodissakin lapset leikkivät enemmän keskenään ja aikuisten rooli on enemmänkin valvoa ja ohjata kuin koko ajan aktiivisesti osallistua?

On ollut kiva viettää päiviä kahdestaan vauvan kanssa ja tuntuu, että aikaa on esikoisen hoitopäivien myötä vapautunut ruhtinaallisesti. Vaikka kahdenkeskiset arkipäivät kuluvat paljolti ruoanlaiton, siivouksen ja muiden kotiaskareiden parissa, olemme myös esimerkiksi laulaneet paljon. Viisikuisemme on edelleen tosi hyväntuulinen, lunki ja ihana pieni tyyppi. Uusia suosikkijuttuja ovat jatkuva kielen näyttäminen sekä sylkeä pitkälle lennättävä päristely. Päiväuniajat ovat olleet nyt aika vaihtelevia, mutta silti hyvin ennakoitavissa: neiti jaksaa valvoa yleensä noin kaksi tuntia unien välillä (aamulla vain puolitoista ja illalla kolme) ja nukkuu pääosin kolmet selkeät päiväunet. Vauvan nukkumiset on siis ollut helppo sovittaa päivien ohjelmiin, varsinkin, kun hän nukahtaa sopivasti väsyneenä ongelmitta omaan sänkyynsä, kantoreppuun tai turvakaukaloon. Yölliset jokeltelut ja hyörimiset ovat aika lailla loppuneet, joskaan ihan vielä ei olla palattu yhden syötön taktiikkaan vaan maito maistuu edelleen paristi yössä. Hihaton paksu unipussi on selvästi ollut hyvä lisä öihin, koska vauva tuntuu nukkuvan sen kanssa paremmin ja pysyy mukavan lämpöisenä.

Äiti-vauvapilates siirtyi vihdoin lähitunteihin ja se on kyllä ollut tosi kivaa yhteistä puuhaa. Vauva viihtyy fyysisesti järjestettävällä tunnilla paljon paremmin kuin kotona videon tahtiin jumpatessani, onhan livetunnilla uusi paikka ja muita ihmisiä ihmeteltäväksi. Pilateksen ohjaaja on myös mukava ja asiantunteva. Hän esimerkiksi tarjoutui ensimmäisen tunnin päätteeksi tarkistamaan halukkailta perusteellisesti vatsalihasten erkauman kunnon, mikä oli tosi hyvä juttu, koska esimerkiksi omassa jälkitarkastuksessani asiaa ei tsekattu lainkaan. Oma vatsani on kuulemma palautunut vallan hyvin ja treenata saa vatsalihasten puolesta jo ihan niin paljon kuin haluaa. Se oli hyvä kuulla, koska vaikka olen jo tehnytkin kuntohaasteessamme esimerkiksi punnerruksia ja hooveria, varsinaisten vatsalihasten teko on vähän jännittänyt, kun erkauman tilannetta ei ole aiemmin tarkastanut kukaan muu kuin minä itse.