Ollaan ylitetty tammikuun puoliväli, postauksia on tullut tänä vuonna yksi ja mietin, mistä sitä taas kirjoittaisi. Tämän alkuvuoden ajan on jotenkin tehnyt mieli käpertyä enemmän sisäänpäin ja puuhailla muuta kuin nettiä. Vapaa-aikaa on ollut hieman vähemmän kuin yleensä ja se on täyttynyt kuin itsestään muulla kuin blogilla. Ensin pelattiin joululahjaksi saamani Life is Strange: True Colors -tietokonepeli läpi, sitten luin itse miehelle joululahjaksi antamani kirjan. Esikoinen aloitti päiväkodin ja ehti olla siellä peräti kaksi päivää ennen vuoden ensimmäistä flunssaa. Lapset nukkuivat vähän huonommin, oma aika jäi vähäisemmäksi enkä ehtinyt kehitellä postaussuunnitelmaa eteenpäin.

Selvästi tämä on joku tammikuinen ilmiö, koska viime tammikuussakin julkaisin vain neljä postausta ja kaksi vuotta sitten pohdiskelin vuoden alussa, että haluaisin viettää vähemmän aikaa somessa. Mutta huomaan ylipäätään kaipaavani vapaa-aikaan enemmän jotain muuta kuin sitä iänikuista Instagramia tai netissä surffailua. Toki esimerkiksi vauvan iltaisilla imetysmaratoneilla, jotka ovat viime aikoina kestäneet helposti tunninkin, pimeässä makuuhuoneessa on aika mahdotonta tehdä muutakaan kuin selata kännykkää. Puhelimeen tulee usein tartuttua, koska se on niin helppoa eivätkä keskeytykset haittaa. Romaania tai kirjoitusvälineitä ei viitsi kaivaa esiin viiden minuutin takia, vaan tekemiseen sisään pääseminen vaatisi pidempiaikaista uppoutumista. Ja sitä on tässä lapsiperhehärdellissä loppujen lopuksi aika vähän saatavilla.

Mutta aina on kuitenkin ne pari tuntia päivässä, jotka voin käyttää mieleni mukaan. Kävin viimeisimmällä kirjastokäynnillämme ensimmäistä kertaa aikoihin myös aikuisten osastolla. En jaksanut alkaa tutkia tarjontaa sen syvällisemmin taaperon ja vauvan kanssa, mutta nappasin mukaan nopeasti silmiin osuneen perusdekkarin. Yhtenä päivänä menin vauvan nukkuessa itsekin sänkyyn makaamaan ja kuuntelin YouTubesta rentoutusäänitteen. Kuopuksen kanssa yhteinen äiti-vauvapilates starttasi näin alkuun etänä, mutta sekään ei ole oikeastaan nyt niin harmittanut. Vaikka ilmoittauduin alun perin ensisijaisesti siksi, että saisimme esikoisen päiväkotipäivillekin jotain mielekästä menoa vauvan kanssa, omassa olohuoneessa ilman aikataulua jumppailu on tuntunut oikeastaan aika kivalta ajatukselta.

Olen jopa kirjoittanut päiväkirjaa, mitä olen tehnyt viimeksi joskus vuonna 2014. Vaikka päiväkirjurointi yhdistyy mielessäni hyvin vahvasti yläasteeseen ja teini-ikäiseen minuun, jotenkin siinä sohvannurkassa kuulakärkikynä ja kymmenen vuoden takainen vihko käsissä istuessani kirjoittaminen tuntui ihan samalta kuin ennenkin. Se tuntui jotenkin tosi puhdistavalta. Ei tiennyt itsekään, mitä aikoo kirjoittaa, seuraava lause vain aina muodostui edellisen perään. Päiväkirja on niin erilainen formaatti kuin vaikka tämä blogi. Se on nimenomaan minua. Minun ajatuksiani, tunteitani ja tajunnanvirtaa, jota ei tarvitse yrittää paketoida lukijaystävälliseen muotoon internettiä tai edes lähipiiriä varten.

Päiväkirjan pointti on siinä, ettei tekstin ole pakko olla kiinnostavaa edes minulle itselleni enää huomenna. Idea on vain antaa ajatusten soljua ja tyhjentyä paperille siinä hetkessä. Vaikka kirjoitan blogiakin lähinnä omaksi ilokseni enkä juurikaan jaksa analysoida, millaisella sisällöllä miellyttäisin lukijakuntaa, kyllähän sitä silti aina jollain tasolla miettii. Yrittää pitää postauksia monipuolisina ja mielenkiintoisina, säilyttää punaisen langan eikä vain turinoida jotain satunnaista huttua.

Voi olla, että pidän blogin kanssa vähän hiljaisempaa kautta nyt jonkin aikaa. Tai ehkä esikoinen pääsee starttaamaan kunnolla päiväkodissa ja intoudun taas kirjoittelemaan vauvan uniaikoina enemmänkin, kuka tietää. Mutta en halua ajatella, että blogi olisi joku to do -listan rasti, joka pitäisi aina pari kertaa viikossa saada hoidettua. Jos kirjat, pelkkään omaan pöytälaatikkoon kirjoittaminen tai vaikka se päämäärätön Insta-selailu huvittaa enemmän, asia saa olla niin.

Vauva täytti vuodenvaihteessa neljä kuukautta. Hän kasvaa ja oppii uutta kovaa vauhtia ja alkaa koko ajan tuntua enemmän ja enemmän ”isolta vauvalta”. Tietenkin hän on oikeasti vielä ihan pieni, mutta sellainen pikkuvauvan passiivinen pötkyläisyys alkaa olla taakse jäänyttä elämää. Meillä asustelee virkeä ja puuhakas pikkuneiti, jolla tuntuu olevan jo kova kiire seikkailemaan.

Vauva oppi kääntymään selältä mahalleen muutama viikko sitten (toiseen suuntaan sujui jo aiemminkin), joten neitiä ei voi enää jättää valvomatta minnekään korkealle. Lisäksi hän on aivan mahdoton potkuttelemaan! Jalat vispaavat etenkin sylissä kannettaessa yhtenään. Jopa pientä yritystä ryömimisen suuntaan on ollut havaittavissa. Vauva vetää välillä mahalla ollessaan otsan lattiaan, nostaa peppua ilmaan ja yrittää työntää itseään eteenpäin. Toistaiseksi touhu ei ole tuottanut toivottua lopputulosta, mutta uskoisin, että kuopus lähtee kyllä liikenteeseen esikoista nopeammin.

Ylipäätään tuntuu, että vauva on kasvanut paljon esikoista vikkelämmin. Kahden lapsen kanssa arki on toki hektisempää ja viikot hurahtavat siksikin ohi vauhdikkaammin, mutta varmasti vaikutusta on myös sillä, että kuopus on selvästi isosiskoaan jäntevämpi ja isokokoisempi. Vauva käyttää jo monia sellaisia vaatteita, joita esikoisella oli päällään kahdeksankuisena. Ei hän mikään jätti ole, kasvoi kolmekuisena pituuden puolesta +1 -käyrällä ja painon suhteen keskimmäisellä, mutta ihan jo muutamien senttien ero tekee tässä vaiheessa paljon. Nelikuisen lääkärineuvola on vasta lähempänä kuun puoliväliä, joten tämänhetkiset tarkat mitat eivät ole tiedossa. Mutta huomaan mieltäväni kuopuksen jo jotenkin samaan ikävaiheeseen kuin esikoisen paljon vanhempana. Kun katselen videoita, joissa reilusti yli puolivuotias esikoinen on puettu samoihin vaatteisiin kuin vauva nyt, väkisinkin tulee olo, kuin olisimme jo pidemmällä vauvavuodessa.

Monesti varoitellaan tästä neljän kuukauden rajapyykistä ja sen mukanaan tuomista hulinoista, mutta ainakaan vielä meille ei ole rantautunut mitään suurempaa unitaantumaa. Muutamana viimeisimpänä yönä vauva on kyllä hyörinyt öisin sängyssään siihen malliin, että on löytynyt sieltä poikittain tai on vähintään potkinut peiton pois. Mutta onneksi levottomampikin yö on silti tarkoittanut maksimissaan kolmea herätystä. Lisäksi saimme ystävältä lainaan paksun hihattoman unipussin, joten pikkuneiti pysyy jatkossa yöt lämpimänä vaikka jumppailisikin peittonsa mytylle.

Olemme nyt joululomalla vakiinnuttaneet vauvalle esikoisen tahtiin sopivaa unirytmiä. Toki aikataulut vaihtelevat, jos olemme jossakin liikenteessä, mutta kotosalla tuttu tahti toimii jo varsin hyvin. Vauva herätetään aamuisin viimeistään klo 7.30, ellei hän ole sitä ennen itse herännyt. Ensimmäiset päiväunet kestävät reilun tunnin ovat noin klo 9-10 välillä, ja sitten uudelleen vauva menee nukkumaan esikoisen kanssa samaan aikaan viimeistään puoli yhden tietämillä. Näitä unia vauva saa nukkua niin kauan kuin unta riittää, yleensä noin kaksi tuntia, ja sitten puoli viiden kieppeillä on vielä kolmannet lyhyet, maksimissaan puolen tunnin torkut. Yöunille pirpana väsähtää suunnilleen klo 19.30. Olen tosi tyytyväinen vauvamme unenlahjoihin, koska jo aika usein hän nukkuu tuon liki 12 tuntia vain yhdellä syötöllä. Nukahtaminen sujuu myös edelleen hienosti itsenäisesti. Vauva vain laitetaan pinnasänkyyn, peitellään ja hän nukahtaa itsekseen peukaloa imien.

En ole nyt jaksanut enää stressata tuota peukalon imemistä, vaikka pikkuneiti imeskelee sitä (ja koko nyrkkiä) varsin ahkerasti päiväsaikaankin. Hän on vielä pieni, tapa saattaa jäädä itsestään pois ja jos ei jää, ehtii vieroittamisoperaation tehdä sitten, kun mahdolliset vaikutukset purentaan alkavat oikeasti realisoitua. Kuolan määrä on lisääntynyt muutenkin hurjasti ja kuolalaput ja harsot ovat päässeet aktiivikäyttöön. Tosin vauvalla on tapana tunkea koko kuolalappu suuhunsa, jolloin litimärkä lappu pikemminkin kastelee alla olevan bodyn kuin suojaa sitä, mutta kuitenkin. Esikoisella oli muistaakseni kuolamaakari-vaihe niin ikään tässä neljän kuukauden kieppeillä, joten eiköhän märkien rinnusten ongelma vähene ajan mittaa pikkuhiljaa. Vauva myös pulauttelee edelleen päivittäin. Määrät ovat onneksi sen verran pieniä, että saan useimmiten siepattua puklun harsoon tai käteeni. Vaatteet joutuvat vain harvoin vaihtoon.

Taaperon ja vauvan yhteiselo on sujunut edelleen tosi mukavasti. Toki isompi aina välillä toteaa, että pikkusisko ei saa katsoa hänen lelujaan tai että hän ei halua, että äiti hakee uniltaan heränneen siskon makuuhuoneesta, mutta pääosin esikoinen suhtautuu pikkusiskoon varsin neutraalisti. Ja jos vauva itkee, hän tulee usein silittämään, sanoo ”ei mitään hätää sisko” ja saattaa jopa tuoda lelun ilahduttamaan. Tai toteaa, että ”*siskon nimi* varmaan vähän väsynyt” tai ”*siskon nimellä* varmaan vähän nälkä”.

Ensi viikolla esikoinen aloittaa päiväkodissa, ja odotan kyllä jo innolla vauvan kanssa kahdestaan höpsöttelyyn vapautuvaa aikaa. Päiväkotipäivät ovat varmasti taas tietynlainen henkinen paluu esikoisen vauvavuoteen, koska kahden lapsen kanssa arki on kuitenkin tosi erilaista kuin pelkän vauvan. Vaikka olen kokenut kahden lapsen äitiyden tosi mielekkääksi ja kaikki on sujunut paremmin kuin olisin uskaltanut edes toivoa, on kahden hyvin erilaisessa kehitysvaiheessa olevan lapsen äitiydessä toki omat haasteensakin. On kiva, kun pystyy välillä viettämään aikaa niin, että keskittyy täysillä vain yhteen. Vaikka ainakin esikoisen kohdalla koin, että monet lapsen luonteen vivahteet alkoivat näkyä selkeämmin vasta taaperovaiheessa, ovat jo nämä ihan pienet omia ainutlaatuisia persooniaan kaikki. On ihana päästä omistautumaan joiksikin päiviksi viikossa vain tämän pienemmän pampulan ihasteluun.