Puolivälin raskauskuulumiset: vitamiineja ja mielikuvatreenejä

Edellinen blogipostaus meni vähän palopuheen puolelle, joten halusin kirjoittaa vielä muitakin raskauskuulumisia. Viime kerrasta on jo aikaa, joten tuntuu, että sanottavaa olisi hirveästi! Minulla on nyt menossa 23. raskausviikko. Puoliväli on reilusti ylitetty ja vauvan liikkeet tuntuvat tosi selvästi päivittäin ja useaan kertaan. Aloin kiinnittää potkuihin kunnolla huomiota joskus raskausviikon 17+0 tienoolla, mutta varmasti jo sitä ennen niistä oli pieniä tuntemuksia. Minusta on tuntunut  sekä nyt että ekassa raskaudessa tosi vaikealta tunnistaa, milloin on kyse varmasti vauvasta eikä vain jostain muista suoliston liikkeistä, joten olen mieltänyt molemmilla kerroilla vauvan liikkeiksi oikeastaan vasta ne kunnon monotukset.

Raskausoireita ei ole ollut enää aikapäiviin, vaan oloni on ollut tämän keskiraskauden ajan täysin normaali. Ainoa pieni haaste, jonka yhdistän raskaana olemiseen, on laskenut verenpaine. Verenpaineeni on aina ollut matala, mutta parilla viimeisimmällä neuvolakäynnillä se on ollut tavallistakin alhaisempi. Matala verenpainehan ei sinänsä haittaa mitään, vaan on päinvastoin ihan positiivinen juttu. Ikävänä lieveilmiönä on kuitenkin se, että nykyisin tosi usein kun nousen ylös, silmissä sumenee hetkeksi. En onneksi ole pyörtyillyt tai mitään sellaista, mutta eihän se pieni heikotuksen tunne kivalta tunnu, vaikka kestääkin vain joitakin sekunteja.

Viime neuvolakäynnillä myös hemoglobiini oli tehnyt aika ison pudotuksen. Alkuraskaudesta arvo oli todella hyvä, eli lukema ei ole vielä ollenkaan hälyttävä, mutta olen nyt ottanut aina joinain päivinä varmuuden vuoksi rautalisää, kun sitä kerran kaapista löytyy. Raskaus ja imetys usein kuluttavat äidin rautavarastoja, ja koska edellisestä kerrastakin on vasta suhteellisen vähän aikaa, en halua laittaa kehoani liian koville. Raudan ohessa olen jatkanut edelleen D-vitamiinin ja folaatin syömistä. Nyt ostin myös lisäksi omega3- ja kalsiumtabletteja. En juo maitoa juuri ollenkaan, joten neuvolasta suositeltiin minulle kalkkilisää jo aiemmin, ja koska kalaakin tulee syötyä huomattavasti suosituksia harvemmin, uskoisin tuon omega3 olevan hyödyksi nyt raskausaikana. Kalsiumin kanssa täytyy tosin muistaa, että se hidastaa raudan imeytymistä. Olenkin ottanut rautaa ja kalsiumlisää vuoropäivinä.

Tuntuu vähän hullulta popsia näin paljon pillereitä, kun normaalisti käytän ainoastaan D-vitamiinia. Toisaalta monet raskausvitamiinit sisältävät jopa lähemmäs pariakymmentä eri vitamiinia tai hivenainetta, että sinänsä oma listani on vielä aika maltillinen. Folaatin syömisen aion kyllä lopettaa, kunhan purkki tyhjenee – foolihappo on tärkeää lähinnä raskauden ensimmäisellä kolmanneksella. Voi kuitenkin olla, että loppuraskaudessa mukaan kuvioihin tulee otettua vielä maitohappobakteeritkin, koska olen kuullut, että ne saattaisivat ehkäistä streptokokki B:tä. En todellakaan haluaisi altistaa vauvaa heti synnytyksessä antibiooteille, joten harras toiveeni on, että olisin jälleen negatiivinen streptokokille. Omassa kunnassani streptokokkinäyte otetaan jo raskausviikon 36 paikkeilla, eikä pikatestejä ole enää sairaalassa mahdollista saada.

Vaatepuolella olen siirtynyt lähes sataprosenttisesti raskausvaatesektorille, vaikka parissa löysässä ja pitkähelmaisessa normipaidassa vielä riittääkin pituus. Onneksi minulla on edelleen kaikki edellisen raskauden aikaiset asut tallessa. Tarvitsisin (tai no, haluaisin) enää mekkoja kesäksi ja toiset raskauslegginssit. Varsinaisia raskausvaatteita en halua ostaa enempää, mutta esimerkiksi tämä näissä kuvissa näkyvä mekko oli mielestäni loistohankinta. Se on sen verran löysä, että mahalle on runsaasti kasvunvaraa, mutta malli ei näytä lörpähtäneeltä sittenkään, kun en enää ole raskaana. Löysin mekon perjantaina kirppikseltä ihan normipuolelta. Hankin samalla reissulla myös pari mekkoon sopivaa vyötä, jottei vaikutelma olisi niin telttamainen.

Maha on siis tosiaankin kasvanut siinä määrin, että tässä kohtaa nekin, joille en ole raskaudesta kertonut, näkevät asianlaidan päältä päin. Julkaisin kyllä kuukausi sitten raskausuutisen myös Instagramissa. Taapero ei oikein innostunut ”minusta tulee isosisko”-teemaisissa valokuvissa poseeraamisesta, vaikka yritimme useampana päivänä, mutta jonkinlaiset otokset sain onneksi hänestä ja ultrakuvistakin. Ja kohtahan sitä onkin jo seuraava ultra! Tuntuu, että nyt erilaisia raskauteen liittyviä käyntejä on yhtäkkiä jatkuvasti. Ekalla raskauspuoliskolla kävin koko aikana kahdesti neuvolassa ja kerran ultrassa. Tällä viikolla olin neuvolassa, huomenna menen ottamaan verikokeet ja rakenneultraankin on enää kaksi viikkoa. Ultrasta viikko eteenpäin on jo seuraava neuvolakäynti. Verikokeet veren vasta-aineiden, kupan, HIV-tartunnan ynnä muiden poissulkemiseksi tosin otetaan yleensä jo raskauden alkuvaiheessa ennen nt-ultraa, mutta koska emme osallistuneet sikiöseulontoihin, unohtui verikoe tuolloin kokonaan. En edes ollut varma, tarvitseeko minun mennä verikokeisiin, kun en tuota yhdistelmäseulontaa halunnut. Nyt viime käynnillä selvisi, että kyllä tarvitsee, ja terveydenhoitaja kehotti kokeen ensi tilassa ottamaan. Onneksi sain ajan labraan tosi nopeasti.

Tiheä käyntimäärä ei tunnu tällä hetkellä yhtään ikävältä jutulta, vaikka harkitsin jossain kohtaa myös neuvolakäyntien karsimista. Minulla on ihan hyvä mieli mennä taas suhteellisen pian uudestaan neuvolaan. Laitoin edellisessä postauksessa kertomani raskaustodistus- ja sydänääniepisodin tiimoilta viestiä neuvolan esimiehelle, ja sain pahoittelut ylireagoinnista sekä lupauksen, että asiasta keskustellaan henkilökunnan kanssa ja että raskaustodistuksen kirjoittamisen kriteerit selvitetään ensi tilassa. Raskaustodistushässäkkä juontui ilmeisesti jostain aiemmasta tilanteesta, jossa neuvola oli saanut Kelan puolelta noottia, kun raskauden kestoa ei oltu todennettu riittävästi ennen todistuksen kirjoittamista ja kuviossa olikin ollut jotain häikkää. Mutta hyvä, että kriteerit tulee nyt selvitettyä perinpohjaisesti. Oma terveydenhoitajanikin soitti ja pahoitteli tapahtunutta. Hän sanoi, että jos haluan, saan tietysti myös vaihtaa terveydenhoitajaa, mutta sille en koe tarvetta varsinkaan nyt, kun asia saatiin selvitettyä niin nopeasti ja hyvässä hengessä. Terveydenhoitaja on aina käynneillä ollut tosi mukava, ja uskon, että kollegan arveluttava konsultointi oli pääasiallinen syy koko episodille.

Synnytykseen liittyen olen yrittänyt nyt oikeasti alkaa valmistautua nimenomaan sairaalasynnytykseen, ei vain synnytykseen. Lähes kaikki tähän asti eli lähestulkoon päivittäin kuuntelemani ja katselemani on nimittäin liittynyt kotisynnytyksiin. On tuntunut paljon mukavammalta ja voimaannuttavammalta katsoa niitä upeita kotisynnytysvideoita, koska juuri sellaista synnytystä toivoisin. Kuitenkaan jatkuva kotisynnytysten fiilistely ei tällä hetkellä välttämättä palvele parhaalla mahdollisella tavalla juuri minun synnytystäni. Monesti kotisynnytystarinoissa nousee ainakin jollain tasolla esiin naisten pettymys aiempiin sairaalasynnytyskokemuksiin tai viesti siitä, etteivät sairaalan toimenpiteet ole oikeasti tarpeen normaalisti etenevissä synnytyksissä. Vaikka olen samaa mieltä, huomaan, että kotisynnytysten fiilistely saa minut samalla herkästi kokemaan sairaalasynnytyksen entistäkin huonompana ja tympeämpänä vaihtoehtona. Nyt olisi kuitenkin tärkeä kääntää oma fiilis tulevaa sairaalasynnytystä kohtaan mahdollisimman positiiviseksi.

Itselleni luottamusta tuovien, luonnollisten sairaalasynnytyskokemusten löytäminen netistä on valitettavasti vain osoittautunut tosi vaikeaksi. Vaikka kuinka kirjoittaisi YouTube-hakuun ”natural hospital birth”, pääsääntöisesti naiset makaavat videoissa sairaalavaatteissa ja KTG-laitteisiin sidottuina sängyissä eli synnyttävät juuri siten, kun itse en missään nimessä haluaisi. Vinkkejä positiivisesta sairaalasynnytysmateriaalista otetaan siis vastaan! Olen huomannut, että kaikki synnytyksistä lukemani, kuulemani ja näkemäni on saanut minut alitajuisesti kokemaan sairaalan henkilökunnan tietynlaisena vastustajana. En tiedä, keitä he ovat, enkä uskalla luottaa heihin yhtään. Pelkään, että minun täytyy koko ajan vahtia, etteivät kätilöt tuikkaa oksitosiinipiikkiä jalkaani kun katson muualle, ja etten pysty rentoutumaan, kun he ramppaavat huoneessa milloin minkäkin tutkimuksen kanssa. Kun ajattelen sairaalasynnytystä, minulla ei ole sellainen olo, että kokisin olevani turvassa.

Nyt yritän kuitenkin tietoisesti ajatella toisin. Sairaalan henkilökunta haluaa minulle ja vauvalle hyvää. He tekevät parhaansa ja ovat ihan samanlaisia, tavallisia ihmisiä kuin kuka tahansa. He ovat hakeutuneet alalle juuri siksi, että he ovat kiinnostuneita synnytyksistä ja synnyttäjien tukemisesta. Eivät he yritä pilata synnytystäni, päinvastoin. He ehkä katselevat monia asioita erilaisesta näkövinkkelistä kuin minä, mutta kyllä he silti varmasti yrittävät ymmärtää. Minun ei tarvitse pystyttää mitään sisäistä sotatilaa kätilöitä vastaan. Toiveeni on ilmaistu synnytystahdossani, he lukevat sen ja se riittää. Voin päättää ajatella sairaalaa ja kätilöitä lempeydellä ja lämmöllä pelon sijaan.