Tuskan viillot ovat olleet läsnä viimeisen viikon ajan. Karvalapsen siirtymä ajasta ikuisuuteen ottaa todella koville, mutta ei onneksi kuitenkaan käynnistänyt synnytystä. Haluan että ehdin käsitellä menetystä ennen uuden syntymän tuomaa iloa. 

Vatsanahkanikin on vakavasti viiltouhan alla. Laskettuun aikaan ei ole enää edes kahta viikkoa ja pienokaisemme majailee vatsassani EDELLEEN poikittain. Krääh ja aaaarggh! Varsinkin nämä viimeiset viikot ovat pienokaiselle varsinaisia massaviikkoja, joten sisuskaluni ovat koko ajan entistä ahtaammalla… Minusta tuntuu että takaapäin on nähtävissä ulokkeet kylkieni kohdalla. Luulen muistuttavani vatsanseudultani vasarahaita.

Olen aloittanut henkisen valmistautumisen vatsanahkani auki viiltämiseen. Vaikka en sektioon olisi erityisemmin halunnutkaan, taitaa se kuitenkin väistämättä olla edessä. Vauva kun ei tahdo olla lainkaan pää alaspäin, ei vaikka käännettäisiin, on normaali synnytys melko epätodennäköinen ajatus. Varsinkin kun pitäisi syntyä poikittain (mikä ei ole ihme kyllä ole mahdollista 😀 ) ja perätilassa olevaa lasta en aio synnyttää. Normaalitarjonnassa ollut esikoinenkaan kun ei tahtonut millään tulla ulos.

Kysyin edellisellä neuvolakäynnillä että mikä ihme siinä on että pikkuinen majailee niin omituisessa asennossa. Neuvolantäti epäili että jokin ahdistaa pikkuista niin kovasti että mieluummin pysyttelee hassussa asennossa. Arveli että joko istukka tai napanuora asettaa pienokaiselle haasteita, eikä tämä siksi halua tai pysty kääntyä normaaliin raivotarjontaan. Tämän viikon neuvolakäynnillä ollaankin sitten yhteydessä äitiyspolille jos tarjonta on edelleen vinksallaan. Elämme jännittäviä aikoja ystävät hyvät!

Pieni esikoisemme on nukkunut viimeiset viikot jo isojen lasten sängyssä. Pinnasänky on jätetty odottamaan uutta pienokaista. Puolisoni epäili ettei esikoisemme pysy lainkaan sängyssä josta hän pääsee itse pois, mutta hän oli väärässä. Pikkuinen jää kiltisti nukkumaan isojen tyttöjen sänkyyn, eikä poistu sieltä edes herättyään ennen kuin äiti on kutsuttu ja saapunut paikalle. Hieman viiltää sydänalasta, miten nopeasti aika on mennytkään.

Tänään kodissamme hiljeni pienten tassujen tipsutus. Lääkitykset eivät auttaneet ja meidän oli päästettävä karvalapsestamme irti. Päivä on ollut kauhea.

Luopumisen hetkellä yritimme parhaamme mukaan olla vielä vahvoja, silitellä ystävää, antaa turvaa ja lohtua. Sen jälkeen sallimme itsemme romahtaa. Itkeä ääneen, parkua. Sanotaan että suurinta rakkautta on päästää irti, mutta juuri nyt ei tunnu siltä että olisimme tehneet rakkauden teon.

Ensin oli vain me, pariskunta. Meistä tuli koiramme myötä perhe ja aloimme puhutella toisiamme isänä ja äitinä (niin hassua kun se onkin). Yhteisiin vuosiin on mahtunut monenlaista iloa ja murhetta. Elämää.

Viimeisinä asioina sanoin rakkaalle karvalapsellemme erään tuttavani lapsen sanoin: ”Rakastan sinua niin paljon kuin kutitus naurattaa”. <3