Tieni keinohedelmöitykseen

Ajatuksen lapsen hankkimisesta yksin ilman parisuhdetta sain ystävältäni vakiokahvilassamme viitisen vuotta sitten. Hän kertoi päättäneensä, että vuoden sisään hän menee keinohedelmöitysklinikalle ja tekee lapsen yksin, jos ketään miestä ei ilmesty kuvioihin. Se oli jonkin kaltainen herätys. Herätys siihen, että jotain ehkä tarttis jo tehdä ja herätys siten, että ’niin, toikin on vaihtoehto’. Olin jo alle kolmekymppisenä miettinyt, että jos 38-vuotiaana minulla ei ole perhettä, niin adoptio on yksi vaihtoehto. No hmmmmm. Monen maan lain mukaan, adoptio ei ole yksin adoptoivalle mahdollinen. Keinohedelmöitystä en ollut ajatellut ennen ystäväni päätöksen kuulemista. Olin tuohon aikaan tietynlaisessa parisuhteessa, mutta en sellaisessa, missä olisi vallinnut sellainen luottamus, että olemme yhdessä niin hyvinä kuin huonoina aikoina ja perustamme joskus perheen. Ystäväni löysi miehen seuraavan vuoden kesällä ja heillä on nyt suloinen lapsi.

 

Sitä oikeaa etsien

 

Myös itse olen tavannut muutamia kivoja ja hyviä miesihmisiä tuon keskustelun jälkeen. Sitä ennenkin toki, mutta en jaksa mennä niihin. Too long of a story.

Nelisen vuotta sitten tapasin yhden niistä mulle oikeista. Kun katseemme kohtasivat ensimmäisen kerran, se oli siinä. Siitä hetkestä lähtien olimme yhdessä. Kaikki oli kohdallaan, oikein, hyvää, parasta ja kaunista. Ihan superkaunista. Kevät meni tutustuessa, kesä meni silmiin tuijotellessa, syksy toi arjen ja sekin oli hyvää yhdessä. Yhdessäolo toi energiaa elämän haasteisiin ja vastuisiin. Kuin jostain parisuhdekirjasta nimeltään ’Tällainen parisuhteen tulee olla’. 

Mutta. 

Minua kuitenkin vaivasi se, että emme olleet puhuneet siitä, haluaako hän lapsia enää. Ennen tapaamista kerroimme omat statuksemme Tinderin kautta. Hän oli kertonut eronneensa noin vuosi sitten ja olevansa teini-ikäisten tytön ja pojan isä. Minä olin kertonut, että minulla ei ole lapsia ja haluaisin tavata jonkun jonka kanssa jakaa loppuelämä. Suhteen alussa tuli myös ilmi, että hän oli ajatellut vain kevyesti tapailla ihmisiä Tinderin kautta, ja ei ollut odottanut ihastuvansa ’tällä tavalla’ kehenkään. Elämä yllättää.

Olin kevään ja kesän aikana tulkinnut, että lapset eivät ole poissuljettu vaihtoehto, mutta halusin vielä kuulla sen selkeästi, jotta minun ei tarvitsisi tuntea epävarmuutta niin tärkeästä asiasta. Otin asian puheeksi ja vastaus oli tyly ja suora: ’En.’ Katsoin häntä epäuskoisena ja siinä toivossa, että hän pehmentäisi vastausta ja ehkä sanoisi ’No eikun tietysti haluan!’ tai edes ’No voidaan me keskustella siitä mahdollisuudesta’. Mutta ei. Hän tuijotti kulmat kurtussa täysin minulle vieraan ihmisen näköisenä edessä olevaa tietä. Otin asian tietenkin puheeksi automatkalla. Siellähän käydään kaikki elämän tärkeimmät keskustelut, kun ei ole muutakaan tekemistä. No siis toki lauletaan myös paljon. Automatkat <3 Mutta nyt oli paikka avata tämä asia. Ja mitä sitten opin: Tällaisia asioita, näin tärkeitä, ei ikinä, missään tilanteessa, tulisi jättää tulkinnan varaan. Muistan sen nyt aina. 

Jälkeenpäin ajateltuna luulen, että hänen kohdallaan kävi niin, että hän tiesi minun käääntyvän 180 astetta ja jatkavan siitä eteenpäin, jos hän kertoisi, että ei halua enää lapsia. Ja me oltiin tosi ihastuneita toisiimme. Eli sitä kääntymistä ei toivonut kumpikaan. Toisaalta minäkin olin pelännyt ottaa asiaa esille, sillä mielessäni oli se 1 prosentin todennäköisyys, että hän ei halua lapsia ja siihen olisi kaikki päättynyt.

Tuosta hetkestä suhde muuttui hankalammaksi kuukausi kuukaudelta. Jossain vaiheessa ajattelin, että perheitä on monenlaisia ja vaikka hänen lapsensa eivät ole minun lapsiani niin pidän heistä tosi paljon ja voin haudata oman unelmani vanhemmuudesta. Kaikkea ei voi saada. Huomasin kuitenkin samaan aikaan etsiväni jatkuvasti kaikkia muita syitä sille, miksi minun kannattaisi lopettaa suhde, jotta suhde ei ikäänkuin olisi päättynyt tuon kipeän asian takia. Ihmismieli.. Olimme yhdessä vielä seuraavan vuoden helmikuun loppuun asti, kunnes en kestänyt enää. Päätin suhteen mukamas syystä, joka oli se joku etsimäni ja löytämäni syy, mutta oikea syy oli se, että en kestänyt ajatusta siitä, että esim. 47-vuotiaana suhteemme loppuisi ja olisi jo liian myöhäistä saada lapsia. 

Tuohon viitaten. Olen miettinyt, miksi itselleni ei riittänyt parisuhteen lopettamisen syyksi, se että halusin lapsia ja toinen ei. Miksi tässä suomalaisessa yhteiskunnassa — tai ainakin sellaisessa, jossa itse elän — on jotenkin kyseenalaistettu halu saada lapsia. Olen joutunut monelle ihmiselle — läheisilleni ja jopa neuvolantädille keskenmenon jälkeisellä viikolla — perustelemaan miksi haluan kasvattaa perheen ympärilleni ja vielä näin ’hankalasti’. Mitä väärää siinä on? I love Italy – just saying. 

 

Ensimmäinen haparoiva askel eteenpäin

 

Heti suhteen päättämisen jälkeen varasin ajan ensikäynnille hedelmöitysklinikalle. Peruin sen kuitenkin päivää ennen, sillä se oli hätiköintiä ja en ollut siinä mielentilassa valmis niin suureen elämän muutokseen. Jälkeenpäin kuulin myös, että klinikalta passitetaan mietintätauolle ne itselliset naiset, jotka ovat tulleet liian pian parisuhteen päättymisen jälkeen hedelmöitysklinikalle toiveenaan perustaa perhe. 

Olin parisuhteemme aikana ehdottanut exälleni myös vaihtoehtoa, että menisin keinohedelmöitysklinikalle ja tekisin lapsen ja katsoisimme jatkuisiko parisuhteemme olosuhteista huolimatta. Silloin minulla olisi oma lapsi aivan kuten hänellä omansa ja olisimme ikäänkuin tasavertaisia. Hän piti ajatusta täysin ’kreisinä’. No olihan se tavallaan, mutta halusin myös hänelle osoittaa kuinka itsekästä oli kieltäytyä tekemästä lapsia vain sen takia, että hänellä jo oli. Tai no, itsekästä oli itse asiassa jättää kertomatta noin iso asia heti suhteen alussa. Lisäksi minua satutti ajatus siitä, että hän oli halunnut tehdä lapsia toisen naisen kanssa, mutta ei minun kanssani. Sanoinkin sen hänelle ja hänellä ei ollut siihen antaa lohduttavia sanoja. Lämmin halaus vain. Tuntuu edelleenkin kipeältä mennä niihin tunnetiloihin, joita silloin koin. Oli lohdutonta olla niin rakastunut ja välittää toisesta niin paljon ja samaan aikaan tehdä järkeen perustuva päätös lopettaa suhde. Toisaalta minusta tuntui myös, ettei hän oikein tiennyt mitä halusi. Ja sen hän myönsikin myöhemmin. Tapasimme kuitenkin vain alle vuosi sen jälkeen, kun hän oli eronnut ja muuttanut omilleen. Minun oli vaikea ymmärtää hänen elämänsä tilannetta ja hänen oli vaikea ymmärtää minun.

Suhteen päättymisen jälkeen deittailin. Kaikki ihmiset, joihin tutustuin, tuntuivat merkityksettömiltä. Myöskin ahdisti se, että ennenkuin oli edes tutustunut henkilöön, piti selvittää melko alkuvaiheessa haluaako hän lapsia, sillä en halunnut missään nimessä kokea edellisen suhteen draamaa enää. Se ei ollut, eikä ole edelleenkään, otollinen alku parisuhteen rakentamiselle. 

Lapsen hankkiminen yksin oli edelleen mielessä koko ajan kaikista deittailuista huolimatta. Olin kuitenkin samaan aikaan epävarma siitä, pärjäänkö yksin lapsen kanssa – niin henkisesti kuin taloudellisestikin. No mutta. Tein listaa kaikista muista unelmistani, joita halusin kokea ja toteuttaa ja päätin toteuttaa sellaisen unelman, jonka pystyin heti toteuttamaan: hankin koiran. Järkeilin, että tuon unelman toteuttamalla saisin myös tuntua siitä, miltä tuntuisi olla yksin vastuussa elävästä olennosta. Se on ollut yksi parhaista päätöksistäni ikinä. Alussa tuntui järkyttävän ahdistavalta, kun joku oli niin kiinni minussa ja riippuvainen minusta. Unohdin lapsen hankkimisaikeet hetkeksi. Jatkoin deittailua, joka ei kuitenkaan tuntunut miltään. 

Jos kahvihetki ystäväni kanssa viitisen vuotta sitten oli ensimmäinen herätys, niin 2,5 vuotta sitten koin toisen herätyksen. Minun oli tarkoitus mennä deiteille henkilön kanssa, joka oli työkaverini miehen ystävä. Työkaverini ajatteli, että sopisimme toisillemme. Viesteilimme tuon minulle-ehkä-sopivan tyypin kanssa ja hän vaikutti tosi hyvältä, hauskalta ja sopivan syvälliseltä ihmiseltä. Sovimme, että näemme. Ennen tuota hän kuitenkin laittoi viestin, jonka takia päätimme sanoa hyvästit jo ennen tapaamista. Hän kertoi, että hänellä on todettu aivokasvain ja elinajanodotus on 2 kuukaudesta puoleen vuoteen. Hän ehdotti, että emme edes tapaisi, sillä hänellä ei ole tarjota mitään. Se oli pysäyttävää. Se laittoi minut ajattelemaan mitä oikein teen elämälläni ja miksi tuhlaan viikkoja, kuukausia ja vuosia, vaikka tiedän tasan tarkaan mitä haluan tehdä ja mitä kohti mennä. Syöpädiagnoosin saanut deittiehdokkaani oli saman ikäinen kuin minä. Päätin lopettaa kaiken turhan ja raivata tilaa omille ajatuksille ja kaikelle uudelle. Lopetin mm. aina-niin-uuvuttavan deittailun ja sosiaalisen median käytön kokonaan plus kaiken sen tekemisen kokonaan, joka tuntui vievän kauemmaksi kaikesta siitä mitä haluan. Myös työssä olin uudessa tehtävässä ja tiesin vuodesta tulevan rankempi, mutta myös mielenkiintoisempi. Turhan karsiminen ja ajatusten keskittäminen vain unelmiani tukeviin asioihin toimi. Nautin enemmän niin työstä kuin vapaa-ajastani. Myös ajatus lapsen hankkimisesta yksin alkoi tuntumaan taas paremmalta ja luonnolliselta – minulle sopivalta. 

Kevät tuli ja sen myötä viestit vanhoilta deiteiltä. Keväässä on vireyttävä voima.. No ja..  Yhden kanssa lopulta tavattiin ja ihastuttiin, vaikka suoraan sanoen *tuttikin, että miksi ihmeessä taas joudun tähän deittailuskeneen vaikka inhoooooon sitä. Tämä henkilö oli valmis siihen, että menen keinohedelmöitykseen, sillä hän ei enää halunnut lapsia lisää. Aika täydellistä. Mutta emme vaan sopineet loppuen lopuksi yhteen. Been there and done that so many times. 

Tämän jälkeen päätin, että kunhan kesäloma koittaa niin menen hedelmöitysklinikalle. Oli ollut hektinen kevät työrintamalla ja ajattelin loman olevan hyvä hetki unelmani edistämiseen. Kesäkuussa menin varaamaan aikaa klinikan sivuille vain huomatakseni, että heillä ei ole heinäkuussa vastaanottoa. Suomi.. No, elokuussa sitten. 

Tapasin kuitenkin vielä yhden hyvän ihmisen, joka halusi elämästä täsmälleen samoja asioita kuin minä.  Hän asui toisessa maassa, mutta eihän se nyt ihastuneena ole este eikä mikään. Matkustimme vuorotellen toistemme luo, puhuttiin puhelimessa paaaaljon. Se oli ihanaa aikaa. Kaikki tuntui hyvältä kunnes piti puhua siitä, että miten jatkamme. Eli kumpi muuttaisi kumman maahan. 

Hän oli toipumassa vakavasta sairaudesta kolmen sairaseläkevuoden jälkeen ja aloittelemassa työelämää uudestaan. Kävimme eräänä viikonloppuna pitkän, monen eri puhelun ja päivän kestävän keskustelun, jossa puhuimme myös lasten hankkimisesta, muutoista toisen kotimaahan, työtilanteista – kaikesta mahdollisesta – ennen kuin olimme laittamassa pistettä suhteelle. Sanoin selkeästi, että haluan perheen ja minulla ei vain ole aikaa epäröintiin ja vatvomiseen enää. Hän kiirehti heti sanomaan, että niin hänkin haluaa perheen ja että olen kaikkea, mitä hän on tulevalta vaimoltaan toivonut. Silti hän sanoi, että aika vain oli niin väärä. ’Jos edes puoli vuotta menisi niin tietäisin työtilanteestani ja jaksamisestani paremmin’, hän sanoi. Ymmärsin täysin. Nyt ei vaan ollut aikaa eikä kanttiakaan odottaa vastausta, joka voisi kuitenkin kääntyä negatiiviseksi kaiken toivon keskellä.

Päätin, että nyt teen sen, mitä itse haluan enkä odota enää mitään enkä ketään. Lopetimme suhteemme siihen ja päätin, että varaan samantien keinohedelmöitysklinikalta ajan ensikäynnille. Enkä pelkästään varannut. Kävin siellä myös. Siitä kirjoitan enemmän tulevassa postauksessa.

 

Kommentit (1)
  1. Hei,
    Löysin blogisi ja luin kirjoituksesi mielenkiinnolla. Mietin tässä mahdatko vielä jatkaa?
    Olen itse saanut hoidoilla yksin ihanan poitsun joka on nyt hieman yli 2 kk ikäinen . Tsemppiä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *