Kerro kerro kuvastin

Mä oon tosi laiska laittamaan itteeni. Suurimman osan viikosta kuljen kotivaatteissa ja tukka nutturalla. Tai kikkareella niin kun J sitä kutsuu. Kutsuisin omaa tyyliäni rennoks, koska mukavuus ennen kaikkee. Talvi vuodenaikana onkin mun lemppari pukeutumisen kannalta, koska pari kokoo liian isot neuleet ja villatakit on mun tavaramerkki. Sillon kun poistun kotoo jonnekkin muualle kun kauppaan niin kaivan meikkipussin esiin ja sutasen naaman lähtökuntoon noin kymmenessä minuutissa. 

Ja se suututtaa mua. Ulkonäkö on aina ollut mulle tärkee asia ja nykyään se on mun to do listan viimesimpiä asioita. Siitä kertoo esimerkiksi se kuinka venytän kampaajalla käyntiä piilottamalla tyvikasvun väri spraylla. Mä oon kuitenkin edelleen vähän turhamainen ja taipuvainen itsekritiikkiin ja sen takia oonkin pitänyt kahdesta jutusta kiinni.  Ripsienpidennykset ja kulmien värjäys. Mun arjen pelastus. On oikeesti ihana herätä aamulla ja peiliin katsoessa ei näytä ihan niin väsyneeltä. Päivä lähtee paremmin käyntiin. Vielä kun muistaisi hymyillä itselleen ja toivottaa hyvää huomenta. Joopajoo.. 

Raskauden myötä kroppa ja mieli on käynyt aikamoisen muutoksen. Mukana roikkuu sitkeesti vielä muutama ylimääräinen kilo, jonka lisäks kroppa on varmaan pysyvästi muuttanut malliaan ”naisellisemmaks”. Valehtelisin jos sanoisin että olisin täysin sinut itseni kanssa. On päiviä kun vihaan ulkonäköäni ja toisena päivänä vähät välitän miltä näytän. Mutta näin se on aina ollut. Ei sitä ikinä ole ollut tyytyväinen siihen mitä on. Muutoksena vanhaan on kuitenkin se, että olen armollisempi itselleni. Tiedän kuinka valtavan työn kroppani on tehnyt kantaessaan yhdeksän kuukautta sisällään pientä aarretta. Huonoina päivinä koitan  muistuttaa itseäni tästä. 

On olemassa varmasti super äitejä, jotka lukiessaan tätä pyörittelevät silmiään ja sanoisivat että on itsekästä miettiä omaa ulkonäköä. MUTTA.  Olen äiti mutta haluan myös olla nainen. Vaihdella näitä rooleja tai parhaimmillaan olla molempia samaan aikaan. En halua hyväksyä sitä, että äitiyden takia tarvisi luopua vanhasta. Eikö äitiyden pitäisi olla rikkaus ja kasvattaa vaan naiseuden roolia? Joten, jos tunnen itseni edes hiukan naisellisemmaksi räpsy ripsillä tai oloni kohenee törsäämällä merkkilaukkuun niin aion tehdä sen jatkossakin. Olla välillä itsekäs, koska 99% ajasta elän pienen 8kk tytön ehdoilla. 

Ja rakastan sitä. 

Äitiys on lahja enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhun. On kuitenkin hetkiä kun tuntuu että antaa kaikkensa eikä mikään riitä.  On vaikea selittää muille kuinka tuntuu ettei ole mitään omaa. Toinen on niin riippuvainen, että jaatte kaiken. Kaipaan omaa seuraani. Sitä, että saisi olla vaan tekemättä mitään. Pelkästään nainen eikä äiti. 

Aina joku toinen on kauniimpi ja menestyksekkäämpi kuin sinä. Aina. On turha verrata itseään muihin, vaan pitää koittaa löytää itsestään ne parhaat puolet. Ja kantaa niitä ylpeänä. Itsevarmuus tekee naisesta kauniin. Ulkonäköön katsomatta. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. 

Pus.

-Heidi