Ilmoitettakoon, että luin Roope Lipastin Halkaisukirvesmies – Elämä ja vähäisemmät teot. Se oli kirjastossa tänään palautettujen kirjojen vastustamattomassa kärryssä, joka on kopeloitava aina ensimmäisenä, ettei menetä mitään, minkä muut ovat jo saaneet. Tai silleen. No, kuitenkin. Pakkohan siitä on aina jotain lainata.

Lipastin kirja on kokoelma eri lehdissä julkaistuja kirjoituksia hänen kuusihenkisen perheensä elämästä. Kolumneja siis. Ne ovat teoriassa hauskoja, mutta käytännössä liipaisevat liian läheltä omaa elämää, etteivät lopulta oikeastaan olekaan yhtään hauskoja. Enemminkin pelkkää raadollista arkitodellisuutta: lapsia, lapsia, lapsia, kyllästymiseen saakka lapsia.

Lipastin tyyli on kyllä etevää ja nokkelaa. Veikkaisinkin, että jos aihepiiri olisi toinen, huomaisin paremmin juttujen hauskuuden. Kirjan kohokohtia itselleni olivatkin tarinat auton hinaamisesta ja etätyöläisen arjesta. Sangen hellyttävä oli myös kirjoitus Lipastin omasta pimeän pelosta. Oijoi, poloista miestä. Otsalampun kanssa siitäkin onneksi selviää.

No mutta. Halkaisukirvesmies saattaa toimia jollekin lohtuterapiana tyyliin: joka kodissa on ihan samat ongelmat. Toisaalta, se voi olla hauskaa luettavaa sellaisille vanhemmille, joilla on vasta aivan pikkuriikkisiä lapsia. Etiäinen tulevasta siis. Se on myös varsin hyvä ajankuvaus nykyajan perheistä, äideistä ja isistä – taatusti intressanttia luettavaa parinkymmenen vuoden päästä.

Apropoo, eikös olekin uskomatonta, että aurinko paistaa ja on lämmintä? Sitä astuu ovesta ulos, ja on ihan, että häh.

-Pernilla-