Olin tovi sitten sadeillan teellä Ullanlinnassa.

Istuimme keittiön pöydän ääressä ja täytimme napaa teellä ja makumanteleilla. Kattojen ylle levisi harmaa taivas, joka oli hyvin kaunis.

Olen tiennyt sen jo pitkän aikaa, kuten varmasti tekin, mutta sanotaan se vielä kerran ääneen: Eeva on hyvin viisas nainen.

Puhuimme kyläilyn aikana paljon. Höpsöjä ja huisin syviä.

Jonkin lauseen lomassa Eeva vain sanoi kuin ohimennen, että niin, onhan tämä ihan mahtavaa, kun voi vaan luottaa maailmaan. Että kyllä kaikki menee juuri oikealla tavalla.

Pysähdyin.

Lauseessa ei ole mitään ihmeellistä. Olen itsekin ajatellut niin koko matkani ajan. Mutta kun kuulin sen toisen suusta, ja näin miten uskaliaan varma toinen sanoista oli, tajusin jotain. Että palattuani en ole enää luottanut. Ja juuri siksi tämä kuukausi on ollut niin ahterista.

Viikkoja on leimannut tunne, että kaikki on jotenkin väärin. Että näin ei kuulu olla, vaan että elämä on pahasti vinksallaan, ja että se on korjattava pikimmiten. Siksi olen tehnyt sotasuunnitelmia. Minne muuttaisin? Minne matkustaisin? Tekisinkö näin vai noin?

Olen vatvonut, vaikeillut ja mennyt asioiden edelle.

Ja nyt muistin Eevan varman ja levollisen olemuksen myötä, miten turhaa se on ollut.

Tajusin, että minusta on aidosti ihanaa olla kotona.

On haalea räsymatto ja museokauppojen kirjoja. Saan puhua omaa kieltäni, käyttää omia vaatteitani ja iltaisin sytyttää kynttilät ikkunalaudalle.  On vanhoja ystäviä ja uusia kikattelututtavuuksia, ja on työ, jota rakastan. On Linnunlaulun korvapuustit ja vieras lenkkipolku Mustikkamaan meren äärellä.

Tuntuu aivan huumaavalta, että kaikki mihin katse osuu, kuuluu elämääni. Olen kuin serkkuni, joka oli lapsena aikamoinen pirttihirmu. Kerran laskettelureissulla hän seisoi rinnetuvan portaissa ja julisti kovaan ääneen:

Tää on mun mökki, ja mä määrään siitä.

Nää on mun portaat, ja mä määrään niistä.

Nää on mun lelut, ja mä mä määrään niistä.

Ja niin edelleen, loputtomiin.

Porrasjumalan piirre on hyvä, koska silloin omistamaansa rakastaa. Silloin kaikki on kuin lahjaa.

Mutta se on myös paha, koska silloin suuressa mittakaavassa ajattelee, että kaikki mikä on minun, on myös hallinnassani. Sitä luulee, että itsellä on vastuu ihan kaikesta, ja unohtaa, miten suuri vastuu onkaan sattumilla ja vääjäämättömällä oikeinmenemisellä.

Niin.

En tiedä, onko joku teistä ikinä haaveillut, että jossain odottaa elämä, joka on kuin tehty itseä varten. Että sitä vain päätyy ihanaan kaupunkiin ja tapaa samanhenkisiä ihmisiä, jotka ottavat avosylin vastaan. Ja sitten vain istuu elämään kuin ruokapöytään. Kaikki on yltäkylläistä ja mutkatonta. Kuin sinua varten tehty.

Hiljattain tajusin, että ei jumalauta, nyt niin on käynyt.

Mutta ei Melbournessa, Hobartissa tai Noosassa, vaan kotona.

Tuntuu aivan absurdilta, että joku (eli minä) on hankkinut puolestani kaikki nämä huiput ihmiset, kauniit esineet ja kiehtovat puuhat, joiden ympäröimänä saan elää. Se on mieletöntä.

Joten ehkä tunteen pitikin muhia hetken aikaa.

Ehkä tarvittiin kaikki nämä sateiset päivät ja olot, kunnes lopulta saatoin sanoa ystävälle Molotovin ruusuteen ääressä:

olen niin iloinen, että tuntuu, kuin ilo kulkisi verenkierron mukana.

Sääret ovat mustelmia täynnä.

Se tekee minut iloiseksi.

Pidimme viikonloppuna mökkijortsut eli omat pienet festarit.

Painin, taistelin ja remusin niin paljon, että nyt iho on läikikkäämpi kuin aikoihin.

Oli punainen tupa ja kapea joki. Kokkipoikien omin kätösin valmistamia kasvispurilaisia ja kaiken ohimenevyyttä.

Istuin laiturilla ja katselin, miten muut sytyttivät jätkänkynttilää. Oli kesäyö ja usvaa. Pihan yli kulki naru, jossa roikkui värilyhtyjä ja lupiineja. 

Koin paluuni jälkeen ensimmäistä kertaa aitoa rauhaa.

Rantaan oli väsätty oma sauna pressusta, laudoista ja ojasta löytyneestä kiukaasta. Se oli hieno. Kiukaasta valuivat löylyvedet läpi ja oviaukosta tuuli sisään. Puista heijastui valoläikkiä seinille. Joimme löylyvettä kesäntulotaiaksi, ja se toimi. Kummallisin hetki oli aamuyöllä, kun meitä istui alastomina vierekkäin minä, entinen rakkaani ja tämän uusi rakas. Ulkona soi sankarihevi. Sen suomalaisempi ei hetki voi olla.

Ja se oli todella hienoa.

Minua jännitti etukäteen, miten kaikki menisi, sillä tapasin parivaljakon ensimmäistä kertaa. Kyllä te sen tiedätte, rakkausasioissa sitä ihminen on aika hattivatti. Vähän outo ja omistuksenhaluinen. Hattivateista ei ikinä näe, ovatko he iloisia vai vihaisia, surullisia vai hämmästyksissään, kuten Tove kirjoitti. Minusta sama pätee ihmiseen, kun lähellä on joku, jota on joskus rakastanut.

Kun istuimme löylyissä koko kolmikko, olo oli ristiriitainen. Pääni suhasi omia latujaan. Olisinko vihamytty, joka kiroaa kaikki alimpaan manalaan? Vai pieni pylväspyhimys, joka hymyilee ja toivoo uudelle lemmelle pelkkää pusipusia? Kumpikaan lähestymistapa ei tuntunut oikealta. Sitten mieleeni palasi kortti, jota pidin jääkaappini ovessa Sydneyssä. Siinä luki: see the humor in things.

Se on huippuneuvo ja pätee etenkin tilanteisiin, joissa ei oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Jos sellaisina hetkinä koettaa olla seesteinen, päätyy yleensä olemaan vihainen. Ja jos antaa itsensä olla vihainen, seuraa vain hyvin todennäköisesti tyhjä olo.

Mutta huumori, se toimii aina.

Kun tilanteista etsii vaikka väkisin niiden koomiset puolet, ne tuntuvat saman tien keyvemmiltä. Alkaa naurattaa kaikki: hetken huvittavuus ja oma vakavuus. Niinhän se on, että jälkikäteen tarinoista kaikkein hauskimpia ovat ne, joissa kaikki on mennyt aivan reisille.

Miksi ei siis tajuaisi hetkien huumoriarvon jo silloin, kun niitä elää?

Sillä onhan elämä nyt aika hiton hulvakasta.

Eilen seisoimme ringissä, jossa kiersi eräs asia. Jokainen käytti sitä vuorollaan ja alkoi nauraa holtittomasti. Se sai värit näyttämään täydellisiltä, ääriviivat selkeiltä ja ihmiset kauniilta. Aurinkolasit. Ringissä kiersivät hiton siistit aurinkolasit. En tiedä, mikä taika kakkuloissa oli, mutta niin ne vain viihdyttivät koko isoa porukkaa.

Pidimme myös idolskisat. Rakas ystäväni Netta ja minä, eli Nepe ja Rullegalle, teimme räpin nimeltä Kesäpesäräp. Sen kertosäkeessä puolet yleisöstä karjui kesä, toinen puoli pesä, ja lyriikat kuuluivat muun muuassa näin:

”Tää on Kurkelan mökki

teltassa tyypit toisiaan pökki

On pojilla komeat tikkarit

ja tytöiltä vilkkuu pikkarit.”

Saitte varmasti esityksen luonteesta kiinni. Kerroin myös ronskeja sovinistivitsejä.

Muut kilpailijat vetivät heviä, tanssivat ulkotulien päälle ja näyttivät tissit. Voittaja sai palkinnoksi soman viinitonkkapatsaan, häviäjä ulkohuussin tyhjennyksen. Me emme saaneet kumpaakaan.

Lapsellisuus, se on niin mahtavaa! Miten hauskaa voikaan olla, kun on aivan typerä!

Pompin trampoliinilla karjuen Tsingis Khania (helppoa) ja kokeilin nousta pystyyn kaarisillasta (mahdotonta), ja joku tuntematon kysyi, laitanko yöksi itseni töpseliin, kun olen niin täynnä virtaa. Kun tyyppi näki minut nuokkumassa illan tullen, hän muutti lausuntoaan siten, että taidankin toimia aurinkoenergialla. Yhdyn näkemykseen.

Se parhaus luottoystävissä ja tutuissa paikoissa on, että niissä voi olla aivan taukki. Olo voi vaihtua lyhyessä hetkessä haikeudesta hepuliin, eikä kukaan ole moksiskaan.

Sitä luksusta ei matkoilla koe.