Nata pohtii blogissaan, että ei huvita matkustaa.

Pisteet siitä!

Jos en itse reissaisi, se olisi varmasti inhokki-ilmiöni. Reissujutut (myös omani) ovat usein rasittavaa hehkutusta ja omahyväisyydessä lillumista. Ei siis ihme, että monia ärsyttää. 

Sanonkin tämän heti alkuun hyvin selvästi: on enemmän kuin ok, että viihtyy paremmin kotona kuin reissussa. Maailmassa on tuskin yhtään asiaa, josta kaikki pitäisivät, eikä tämä ole poikkeus.

Kirjoituksen kommenteissa nousi kuitenkin esiin yksi asia, joka ärsyttää minua.

Se, miten tuntuu, että pitäisi matkustaa.

Huoh.

Vastaava jupina saa ärsytysarvoni koholle, oli kyseessä sitten ura, äitiys tai ihan mikä tahansa elämänarvo.

Kaava on aina sama.

Jupisijalla on aina tunne, että jonkun mielestä hänen pitäisi elää jollain toisella tavalla..

Tässä poimintoja keskustelusta.

Nata itse kirjoittaa: ”Olisi junttia olla kiinnostumatta maailmasta ympärillä. Pitäisi haluta matkustaa uusiin paikkoihin ja mahdollisesti kaikkein extremella tavalla, ei missään tapauksessa turistikohteisiin.”

Kommentteissa ollaan samaa mieltä:

”Olen itse samoilla linjoilla, mutta tuntuu että yhteiskunta ei ole. Missä vaiheessa tuosta on tullut normaalia?”

”Turhautuminen kun pitäis mennä ja tulla ja kiirehtiä, juosta kaupunki läpi ja tutustua kaikkiin ihmisiin kahdessa päivässä.”

”Kaikkilla kavereilla tuntuu olevan ihan hirmuinen kaukokaipuu ja kattovat mua kieroon kun sanon, että mun ideaali loma ois se, että saisin maata kotona ja joku tiskais, veisi roskat mun puolesta ja vaikka siinä sivussa löyhyttelis jotain lehteä. Kutsuttakoon mua sitten maalaisjuntiksi.”

”Onpa kiva, että joku kirjoittaa joskus näinkin. Varsinkin kun blogeissa yleen kaikki on aina menossa ja uus reissu on jo varattu ennen kuin edelliseltä on päästy kotiin.”

”Välillä oikein turhauttaa, kun tuntuu että olisi PAKKO haluta koko ajan olla reissussa ja potea matkakuumetta ja kaukokaipuuta ja löytää joku ihana originelli kohde jossa seikkailla. Toivottavasti ihmiset sallisivat myös tällaisen näkökulman asioihin!”

Joku sanoi minulle kerran täällä blogissa, että nyt se pää pois perseestä. Jos se ei olisi kovin passiivis-aggressiivista, saattaisin sanoa niin nyt. Sen sijaan taidan sanoa, että äly hoi.

Ihan tosi: kuka niin vaatii? Kuka sanoo, että sinun pitäisi ajatella tai elää tietyllä tavalla? Ihan kuule sinä itse.

Kyse on ihan samasta, kuin ihminen kokee, että hänen pitäisi treenata/hankkia lapsia/olla kunnianhimoinen/tehdä jotain merkittävää/jupijupimitäikinä. Älä tee jos et halua! Ja vielä tärkeämpää: älä valita, että pitäisi. Älä mene hiton tunnemössökonditionaalin taakse. Jos et halua, niin et halua.

En voi käsittää, miksi moni on niin kamalan herkkänä siitä, miten toiset ihmiset elävät. Ihan sama, jos bloggari tai pari käy viidesti vuodessa ulkomailla. Käyköön! Ihan sama, jos lehdissä, mainoksissa ja kavereiden puheissa hehkutetaan, miten kivaa maailmalla on. Mahtuu puheisiin muutakin paskaa!

En siis ärsyyntynyt kommenteissa siitä, että matkustusta kritisoidaan. Ärsyynnyin siitä, miten moni antaa aivan turhan ulkoisen paineen aiheuttaa itselleen pahaa mieltä.

Sillä ei ole olemassa mitään yhtä suurta mielipidettä, jonka kaikki allekirjoittaisivat.

Ihan samoin minusta voisi tuntua, että muiden ihmisten ja yhteiskunnan mielestä minun pitäisi lopettaa hedonistiset arkipakoiluni ja keskittyä uraani. Ihan yhtä hyvin voisin kokea, että yleinen mielipide sanoo, että liftaaminen on typerää, lentäminen itsekästä ja matkoista kirjoittaminen narsismia.

Mutta minäpä en koe, koska en tahdo.

On elämän suurta haaskausta keskittyä vollottamaan, miten tuntee sanatonta painostusta. Yleensä se on juuri sitä: pelkkä tunne. Mitä epävarmempi on omista valinnoistaan, sitä helpommin muiden sanat kokee kritiikkinä.

Ihmisiä kiinnostavat toisten asiat aika vähän.

Joten ensi kerralla, kun jonkun puheista tai kirjoituksista syntyy olo, että pitäisi tehdä jotakin, mitä et aidosti halua, vedä syvään henkeä. Kyse ei ole sinusta, vaan hänestä.

Jos kukaan ei kritisoi valintojasi suoraan, älä inise varmana, että aivan varmasti muut salaa tuomitsevat ja katsovat kieroon. Tuskin. Yksikään bloggaaja ei kirjoita reissuistaan, jotta juuri sinulle tulisi syyllinen olo. Kukaan kaverisi ei hehkuta vaihtovuottaan saadakseen sinut tuntemaan, että olet tylsä kotihiiri. Yleensä takana on aito palo.

Ja jos joku kritisoi valintojasi, hän on tyhmä. Ei sellaisten ihmisten kanssa ole pakko viettää aikaa. Sano vastaan. Seiso ylpeänä itsesi ja elämäsi takana.

Ja jos mikään muu ei auta, kuuntele kaikkien kliseiden isää Pelle Miljoonaa:

Sisko meille on annettu elämä 
ja mä en aio heittää sitä menemään 
olen aina tarttunut joka sekunttiin 
ja se on sattunut 
mutta sydän sanoi niin.

Elämä on ihan uskomattoman hieno asia ja kestää vain hetken. On ihan sama, tartutko siihen Kairossa vai Keravalla, kunhat lopetat jupinan ja tartut. Tai olet vaikka tarttumatta, jos siltä tuntuu.

Mikään ei ole enää sanoin.

Se on helpottavaa ja hirvittävää.

Ensimmäinen viikko Suomessa ei ollut yhtään sellainen, kuin etukäteen kuvittelin.

Luulin, että kaikki lähtisi käyntiin hitaasti ja varoen. Että lymyilisin kotona ja kävisin hengittämässä pyöräretkillä. Totuttelisin itseeni ja kulmiin itseni ympärillä. Ja niin aloitinkin. Kun saavuin yöllä Suomeen, kentällä odotti perhe kukkakimpun kanssa ja kotona lämmitetty sauna ja karjalanpiirakoita.

Hakkasin vihdalla kaiken tukkoisen pois.

Tai niin luulin.

En voi uskoa, että yhteen viikkoon mahtuu kaikki tämä. Elämä vain otti ja vei mukanaan.

On uusia asioita.

Kotiin näkee kadulta sisään. Vieressä on vankila. Säilytän villapaitoja kaapin päällä ja otan kylpyjä kynttilän valossa. Ikkunalaudalla on kielokimppu, jonka sain tullessani. Nyt se on jo kuihtunut.

On pidetty aamupiknik puutalon lattialla. Kajautettu lauluja kesäyössä. Ääniwallin kirpputorin pihassa soi salsa ja oli maailman oudoimmat välispiikit. Intouduimme hyppytanssimaan.

Kävin Kivinokalla. Auringonlasku on siellä seesteisin ikinä, mutta hyttysiä oli paljon.

Näyttelin lyhytelokuvassa. Otin lautan saareen, lokinpojat kuolivat.

Ja on vanhoja asioita, tavallaan.

Ennen paluutani pelkäsin, että luiskahdan kuin huomaamatta samoihin puuhiin ja ajatuksiin, joissa velloin ennen lähtöäni. Nyt huomaan, että se on mahdotonta. Menneeseen ei ole paluuta, vaan koko elämä on rakennettava alusta. Tai ei alusta, mutta uudelleen. 

Heti ensimmäisinä päivinä minut valtasi olo, joka oli sekoitus helpotusta ja uupumusta. Se olo jatkuu. Olo suhaa mielettömästä riemusta hysteeriseen itkuun. Ensin sitä hihkuu ilosta kaupan näkkileipähyllyllä, sitten tulee kotiin, sulkee sälekaihtimet ja kaivautuu pesemättömässä paidassa peiton alle. 

Tuntuu, kuin olisi saapunut rinnakkaistodellisuuteen. Se näyttää ihan paikalta, jossa on jo ollut. Se tuoksuu tutulta ja tuntuu kotoisalta, mutta ei se ole sama. Minä en ole enää sama. Kaiken ja kaikkien jälleennäkeminen on ihanaa, mutta myös hiton raskasta.

Menen töihin, käyn juhlissa, puen oudot vaatteet. Hiukset tuntuvat kookosöljyltä ja villapaidat sateelta. Pussaan ja kiipeän puuhun. Liukastelen mereen keskiyöllä.

Mutta sisällä on jotenkin irrallinen olo.

Kelluva. Uupunut, turta, väsynyt.

Eikä ihme: reiluun viikkoon on mahtunut enemmän suuria mullistuksia kuin koko reissuun. Silloin kun pää ei ole kiireinen kaikista askareistaan, se alkaa saman tien piipittää. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Milloin tämä väsymys loppuu?

Samaan aikaan on ihan täynnä ja tyhjä.

Ja sehän sopii.

Jos jotain opin matkallani, niin sen, että asiat on hyväksyttävä sellaisinaan. Se on tärkein oppini ikinä. Vastaan pyristely ei auta yhtään mitään. Kaikki menee ihan perseelleen, jos koettaa pakottaa asioita ja komentaa itseään.

Ainoa, mikä pahan olon nujertaa, on lempeys.

On pidettävä itsensä kylläisenä ja kiireisenä.

Heikkona hetkenä sytytettävä kynttilät ja otettava kylpy, hyvänä hetkenä lähetettävä hupsuja tekstiviestejä ja harjoiteltava käsilläseisontaa. Ja kumpanakin uskottava, että asiat tietävät minua paremmin, miten niiden kuuluu mennä.

Sillä kuten joku viisas sen sanoi, meillä on juuri sellaiset vaikeudet kuin kulloinkin tarvitsemme.