Pakkasin seikkailulleni mukaan ison kangaskassin, sillä enempää ei tarvitse.  Ei ole vaihtokenkiä, shampoota tai makuupussia.

Ei ole pyyhettä, mutta on kallis hajuvesi.

Liftauspäivät rannikolla ovat olleet onnellisia.

Aloitin yksin. Kävelin keskellä vehreää maisemaa ja kastuin sateessa. Kun löysin hyvän kohdan, nostin peukalon pystyyn.

Vanhalta uusseelantilaispappa oli puolikuuro, mutta jutteli mielellään uimisesta. Toinen kuski oli tatuoitu, kaljaa juova mies. Jossain vaiheessa selvisi, että hän on entinen biker, moottoripyöräjengiläinen. Hän esitteli kuvia tatuoiduista lapsistaan ja heitti minut perille saakka.

Kauniita rantoja seurasi yhä kauniimpia rantoja ja kivoja ihmisiä yhä kivempia.

Brittityttö Hopen kanssa vietetyt päivät olivat pelkkää viinirypälettä, sangriaa ja kikatusta.

Sohvasurffaushost oli komea sukkasuunnittelija, jonka koti oli täynnä veikeitä pilkkusukkia ja kaveriporukka koostui pisamaisista, tyylikkäistä surffaajista. Ensimmäisenä iltana olin niin väsynyt ja ujo, että muiden sushitellessa minun oli pakko paeta rannalle hengittelemään. Seuraavana iltana bailasin estoitta uima-altaassa. Sellaista se on.

Liftaus sujui. Kyydin antoivat muun muuassa soma tanskalaisnainen, melkein kaikkialla maailmassa käynyt mies ja nuori poika, jolla oli penkeissä pinkit playboy-suojukset. Tänään Hope jatkoi Uuteen-Seelantiin, minä vielä arvon joogapaikan ja kaupunkilekottelun välillä.

Mielikuvani itärannikosta ovat menneet aika uusiksi.

Ajattelin, että täällä olisi vähän nihkeää. Liikaa bailubackpackereita ja pinnallista rantamenoa. Mutta ei.

Rannat ovat puolityhjiä ja tuulisia. Riittää, kun astuu ovesta ulos ja ylittää dyynin, niin pääsee meren pauhuun. Kitesurffaajat pomppivat suurien varjojensa vietävinä aalloissa, jotka ovat aivan villejä ja arvaamattomia. Aamulla hipsin katsomaan auringonnousua pelkkä valkoinen t-paita yllä.

Voisin tottua tällaiseen elämään.