Nyt meinaa kipukynnys ylittyä ihan portaikon korkeimmalta askeleelta. Mä oon reväyttänyt etureiteni. En pysty juoksemaan. Tai ehkä pystyisin, mutta en uskalla kun pelkään että menee koko projekti pilalle. Tai pelkään, että se on mennyt jo nyt, koska koen, että tää on jo pilalla kun aamulenkki jäi 10 metrin pituiseksi. En oikeen voi tehdä mitään juoksua korvaavaakaan kestävyystreeniä kun kaikessa, yllätysyllääätyyyyysss tarvitsee etureittä. Kipein kohta sijaitsee tossa nelipäisen reisilihaksen ulommaisen lihaksen melko keskellä, lähempänä lonkkaa kuin polvea.

Kuvassa tämänhetkinen surkeahko tilanne, kun tilanne voisi olla ulkoseinän toisella puolella lenkkipolulla.

Viime viikon keskiviikkona meillä oli koulussa yleisurheilua. Huonolla lämmittelyllä, pitkillä tauoilla otimme pikajuoksuvetoja ja ei kai semmosessa voi muuta tapahtuakaan kui paikat paukkua. Ei se pahasti mennyt sillon, mutta viime sunnuntain puolikkaalla en voinut olla välillä huomaamatta tapahtunutta. Maanantaina, heti juoksun jälkeisenä päivänä TAAS pikajuoksua, enkä oikein muistanut venähdystä ja kiihdyttäessä tuntui.. PHAAMM! Pidin hetken kylmää, mutta jatkoin muita lajeja vähän toista alaraajaa muka varoen. Nyt on sitten kaikki toiminta ollut vähintään vähän kivuliasta. En oikeen tiiä kuinka kauan pitäisin taukoa, minkälaista ja ja ja… Hassua, koska koen, että jos joku tulisi multa kysymään neuvoa tällaiseen vaivaan, mulla olis varmaan selvät sävelet mielessä miten toimia, miten lähteä kuntouttamaan, millä aikataululla, kuinka kauan taukoa jne. Nyt tuntuu, etten uskalla luottaa omiin kuntoutusneuvoihini sitten yhtään. En olisi myöskään kaverin reidestä huolestunut, vaikka sillä olis maailmanmestaruus tavoitteena, koska luottaisin, että kyllä ne paranee ja että taukokin voi olla joskus ihan hyvä juttu, vaikka se ei ohjelmaan olisikaan suunniteltu. Ja kun olen itse omin silmin nähnyt, että näillä ohjeilla ne paranee ja tulee ihan hyvään kuntoon. Mutta ei nyt, eeii.. Nyt kun ekan kerran koen olevani hyvässa treenivireessä, motivaatio ei vois olla parempi ja tunnen että jotain on oikeesti tapahtunut kestävyysrintamallakin.

Ekaa kertaa aloin miettimään jopa fysikaalisia hoitoja (ultraäänihoidot, sähköhoidot) vakavasti. En oo koskaan uskonut niihin, eihän niistä ole mitään tutkimustuloksiakaan oikeen, ainakaan vaikuttavuudesta. Mutta nyt, jospa jotain ne olis joskus auttaneet niin, ehkä voisin kuulua nyt niihin?

Kuvassa sähköhoitoa polveen. 

Ja asiasta puheen ollen. Mä sain eilen fyssarin töitä. Koko kesäksi. Mahtavaa, yks huoli pois. Sit vielä syksyksi kun sais jonkun kivan liikkaopen ja/tai terveystiedon pitkän sijaisuuden niin olisin tooodella iloinen. Nyt on muutama sijaisuus haussa, joihin olen hakenut. Joka päivä odottelen, että puhelin sois. Eilen oli jotenkin niin postitiivinen fiilis kaikesta ja sillon vielä ajattelin, että kyllä tää reisikin tästä aamuun mennessä… Nopeesti voi koko fiilis muuttua.

Muutama viikko enää kouluakaan jäljellä ja sit olis tän tytön koulut käyty terveystiedon aineenopintoja lukuunottamatta. Ne ajattelin tehdä sitten tulevan työn ohessa. Pitää jotain pakkolukemista aina vähän olla ;). Sit mua ihan vähän salaa kiinnostais jatko-opinnotkin…siis joskus. Gradun teko oli jotenkin ihan kivaa ja välillä aika mielenkiintoistakin, että miks ei. Ja jos joskus haluaa jotain korkeakoulupaikkaa lehtorina niin se iso V vähän niinkuin pitäs olla tehtynä. Eli… ei sittenkään ehkä oo koulut vielä käyty, mut jos nyt taas välillä kävis vaikka töissä.

Kouluun on tänä vuonna ollut tosi hyvä motivaatio, mutta loppumetreillä se on kadonnut johonkin todella saavuttamattomiin. Jotenkin vaan toivois kaiken olevan jo ohi, työpaikan valmiina ja tuntisuunnitelmat tehtynä. Etenkin kaikki ryhmätyöt ärsyttää ihan mielettömästi. Meidän liikkaryhmässä on paljon porukkaa, joita ilmeisesti kiinnostaa aika vähän niiden töiden tekeminen tai mikään yhteisvastuu muutenkaan niin sekin aika paljon syö välillä. Tai sitten niistä tehdään niin hitsin monimutkaisia. Tai sit mä vaan oon se vaikee ku haluan saada ne tehdyksi aikataulussa, säilyttämällä jonkinlaisen tason ja vielä niin, että työnjako olis suurinpiirtein keskimääräisesti tasapuolinen. Usein on joutunut metsästämään ryhmälaisiä ties mistä foorumeista ja kuuluttamaan ihmisiä tekemään työnsä. SeKIN syö motivaatiota. No ehkä muillakin alkaa olla kesä mielessä. No mutta oli tätä jo alkusyksystä. No ehkä se kesä oli mielessä sillonkin, niin…edelliskesä.

Vielä vähän koulusta. Perusopinnoissa pitäs pystyä kai osallistumaan, että saa opinnot suoritettua. Tänään meillä on suunnistusta, itseasiassa kai geokätköilyä. Yritän tietty sluibata siellä mahdollisimman paljon reiden säästämiseksi. Mutta jotenkin mua todella ärsyttävällä tavalla huvittaa, että mun on pakko uhrata mun reiden paraneminen GEOKÄTKÖILYN takia. Ihan kaikkia kätköilijöitä ja heidän intohimoaan kunnioittaen, aion pysyä kyllä tän lyhyen tutustumisen jälkeen nk. ”jästinä” ja pyrin olemaan huomaamatta kätköjänne ja niiden etsimisprojekteja. No okei, kai munkin mielipide olis vähän eri jos olisin ollut siellä aamulenkillä enkä klenkkaisi kohta kätköillä peläten ”jästien” lisäksi reidestä kuuluvaa pamahdusta… 

Jep. Tää helpotti.