Kun suhteellisuudentaju hämärtyy, eli muutama sana elämästä liikunta-alalla

”Mä harrastan triathlonia!” ”Mä harrastan ultrajuoksua!” ”Mä teen tavoitteellista salitreeniä perheen, ohjaustyön ja kaiken muun elämän ohessa.”

 

Mä harrastan päikkäreitä. (Kuvan nappasi Milla.)

 

Rohkenen väittää, että monella meistä liikuntaa elävillä ja hengittävillä on normaalin raja on hieman hämärtynyt. Ympärilläni moni treenaa tavoitteellisesti, kuka mitäkin lajia. Kun elää ympäristössä, jotta todella runsas liikkuminen ja kovat suoritukset ovat enemmän normi kuin harvinaisuus, voi helposti hieman unohtua se, mikä oikeasti on normaalia.

Kuten täällä kirjoitin, ohjaan tällä hetkellä n. 14 tuntia viikossa. Tuohon joukkoon mahtuu kolme venyttelytuntia, neljä vartin taukojumppaa, seitsemän tai kahdeksan tuntia, jotka itse teen osin tai kokonaan mukana (näistä kolme raskasta) sekä kolme ohjausta, joissa en tee itse mukana lainkaan. Määrä ei tunnu suurelta, eikä se sitä olekaan, jos vertaa siihen määrään mitä mulla joskus on viikossa ollut. Pian määrä vähenee entisestään ja on hassua, minkälaista luopumispohdintaa sitä voi harjoittaa. Vaikka tietää määrän vähenemisen tekevän hyvää ja sen antavan tilaa omille treeneille, kehitykselle ja ennen kaikkea palautumiselle, on luopuminen silti hankalaa. Ohjauksia jää niin vähän. Ai vähän? Toki yhdeksän viikossa on vähän verrattuna omaan entiseen, olen ohjannut vuosikausia paljon. Mutta ei se silti vähän ole.

Oma harrastukseni on juoksu. Lisäksi teen salitreeniä, kehonpainoharjoittelua ja joogaan. En tällä hetkellä juokse kovin paljon, koska se on lajina kuluttava ja työni on varsin raskas. Kuitenkin huomaan välillä asettavani itselleni paineita siitä, mitä ”pitäisi” olla ja miten paljon ”pitäisi” treenata, jotta voisi päästä parempiin tuloksiin, tai no, milloin mihinkin. Ja kun kaveritkin kehittyvät! Teen toisinaan itse itselleni ulkopuolisen paineen, jossa kuvittelen jonkun arvottavan minua ihmisenä sen perusteella, miten paljon voin tehdä. Eihän asia tietenkään ole näin. Jokainen tajuaa, että määrä ei korvaa laatua, ja että kun yhtälössä on kovia viikkoja yksi toisensa perään (ohjaaminen ei oikein anna tilaa treenien jaksottamiselle), ei kehitystäkään voi enää tapahtua. Vaan miksi se on niin vaikea välillä muistaa omalla kohdalla?

Olen elämässäni aina tehnyt asioita sata lasissa. Täysillä tai sitten ei ollenkaan. Nyt, kun olen vähän vanhentunut ja (toivottavasti) myös viisastunut, alan havaita myös harmaan sävyjä. Mikään laji ei aina ole pelkkää auringonpaistetta, välillä tulee huonompia päiviä. Kuitenkaan normaalin, omaksi ilokseen treenaavan pitäisi saada nautintoa omasta lajistaan. Tämä on varmaan yksi syistä, miksi olen siirtynyt asfaltilta suureksi osaksi poluille. Poluilla ei ole samanlaista kilpailua, ainakaan tällä tasolla, ja keskittyminen menee muuhun kuin aikaan ja matkaan. Meinaan helposti unohtua suorittamaan ja menetän juoksun ilon.

Olen Vaarojen Maratonin jälkeen pohtinut tätä aihetta paljon. Miksi oikeastaan juoksen? Miksi haluan juosta pitkiä matkoja? Olenko se todella minä, joka tätä lajia tahtoo harrastaa, vai juoksenko siksi, että ”kaikki muutkin” tekevät niin? Olen joutunut katsomaan peiliin ja pohtimaan myös asioita, joita en ehkä olisi halunnut. Tulin kuitenkin lopputulokseen, että juoksen, koska ITSE haluan. Juoksen ultria, koska niissä pääsee tutustumaan sellaisiin puoliin itsessään, joihin ei muuten ikinä ehkä tutustuisi. Olen koukussa siihen endorfiinipiikkiin, jonka koin ensimmäisen kerran Puolassa vuosi sitten ekalla ultrallani n. 55km kohdalla. Olen valmis käymään läpi myös ne epätoivon tunteet ja kivun, joita tuollainen matka aiheuttaa. Omien rajojen ylittäminen ja uudet kokemukset, kehittyminen. Vastapainon saaminen muiden ohjaamiselle. Kaverit. Siksi juoksen. Eikä muuten pidä unohtaa sitäkään, että juoksuturismi on loistava tekosyy reissata. ;)

 

70km takana!

 

Tällä tekstillä en tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi tehdä mahdollisimman paljon. Oikeastaan nimenomaan päinvastoin. Enemminkin on mielenkiintoista, että kun kyse on muista ihmisistä, asiat loksahtavat perspektiiviinsä paljon helpommin. On helppoa neuvoa muille samoja asioita, mitä itse ei aina halua kuulla. Ei kaikkien tarvitse, eikä kannatakaan liikkua treenimielessä joka päivä. Liikunnan tulee olla kivaa ja motivoivaa, varsinkin aloittelijalle. Me liikunta-alan ammattilaiset taas kyllä tiedämme, miten on järkevää liikkua. Ehkä on vain hyvä katsoa välillä itseään silmiin ja miettiä omaa tekemistä siinä sivussa.

Tuntuu siltä, että vanha sanonta suutarin lasten kengistä pitää hyvin paikkansa. (: