Keep Calm

Tunteet myllertävät. Elän onnellisinta ja odotetuinta vaihetta elämässäni; minusta on tulossa ensimmäistä kertaa äiti. Oikea ja kokonainen äiti! Miksen saisi kylpeä tässä onnessa ja ihanuudessa, miksi tätä kaikkea pitää varjostaa tämä uusperhekuvio epäreiluuksineen?! Se, että tämä elatusmaksuasia kaikkine koukeroineen on ajatuksissani päällimmäisenä, ohittaen jopa asioista tärkeimmän, kertonee omaa kieltään siitä miten kovasti tämä asia minua häiritsee…

Se tunne, kun asiat ovat niin lähellä sinua ja sinä et voi vaikuttaa niihin. Pitää (pitäisi) vain sopeutua ja hyväksyä asia. Tämä repii mieltä ja kuluttaa energiaa. Harmittaa ja itkettää. Sanotaan, että kun toiseen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää. Nyt olen kuitenkin sietänyt tätä pyllistelyä siihen pisteeseen saakka, että nyt se riittää. Mikäli elatusmaksuasiassa ei päästä järkevään lopputulokseen, loppuu myös minun järki ja järkevyys sekä jousto ja joustavuus. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa vaadittua summaa ja summa ei ole siis missään muodossa oikeudenmukainen vaan kaikkea muuta tilanne huomioiden! Olen kertonut miten paljon käytän omaa aikaani ja energiaani (ja rahaa) miehen lasten eteen, ihan omasta tahdostani, tosin nyttemmin myös sen johdosta, että järjestelmä tällaisena ei toimisi ilman minun panosta. Mikäli tälle minun panokselle ei laiteta arvoa missään osoitteessa, niin tyhmähän minä olen jos jatkan samaa rataa! Tunnen itseni jo muutenkin tyhmäksi ahertaessani lasten kanssa tällä mittapuulla.

Murr ja Huoh! 

Loppujen lopuksi itsehän olen soppani keittänyt… Muistan jonkun kommentoineen ettei voisi ajatella perheen perustamista miehen kanssa jolla olisi jo lapsia. Tunne siitä etteivät molemmat olisi ”samalla viivalla” lapsen saamisen suhteen tuntui mahdottomalle. Tiedostin tämän myös itse, ja kyllä, kuten aiemmin totesin olevani kateellinen pareille jotka saavat yhdessä ensimmäisen lapsen, niin ei se kateus ole ainakaan yhtään pienentynyt tässä vaiheessa 🙁 Ja tämä siis vain yksi murheista… En ole edes viitsinyt puhua miehelleni viimeiseen viikkoon juurikaan mitään raskausasiaa (tosin emme ole juuri muutenkaan puhuneet tämän elatusasian aiheuttaman mökötyksen takia). Olen myös surullinen ja ehkä loukkaanutunut siitä, ettei hän ei ole kertaakaan kysynyt vointiani, pitänyt kättään vatsani päällä, tuonut kukkia tms. Tai ehkä olen vain nähnyt liikaa elokuvia ja haaveilen mahdottomasta… Odotan tämänkin takia, että pääsen kertomaan raskaudesta miehen siskolle. Hän on ollut kaikessa korvaamattomana tukena ja turvana ja uskon, että saan jakaa hänen kanssaan tätä odotuksen iloa aidosti. J <3

Lasken käteni vatsan päälle ja huokasen syvää; onneksi minulla on sinut, mustikkaiseni <3 (alkio on kuulemma tällä hetkellä mustikan kokoinen, siitä tämä nimitys 🙂 ) 6+2

Kommentit (10)
  1. Kuulostaa tutulta taas, nuo uusperheongelmat. Raskaus yhdistettynä niihin on kyllä yksi pirulainen! Meilläkin mun alkuraskauden (ja todella pahan olon) kanssa samaan aikaan ajoittui miehen pojan huoltajuuskiista eli oikeusprosessin alku. Suunnittelematon sellainen, eli tuli ihan puun takaa – pitkä juttu. Ei ollut helppoja viikkoja ne, joten sympatiat täältä sulle! 

    Itsekin olen tuskaillut sitä, kun toisella on jo lapsi ja itsellä ei. Toiselle kaikki on uutta ja toiselle jo hyvinkin tuttua. Meillä mies on kyllä vakuutellut, ettei juuri muista poikansa vauva-ajoista mitään (onko tämä nyt sitten hyvä asia :D) ja että kaikki on kuitenkin uutta – uusi vauva ja uusi, huomattavasti parempi elämäntilanne. Ja ehdottomasti tietysti parempi nainen vauvan äitinä 😉 

    Nyt kun vauva on hetken meillä ollut, olen melkein tyytyväinen että miehellä on kokemusta vauvan hoidosta. Olen jopa kysynyt pari juttua häneltä, että miten pojan ollessa vauva tämä tai tämä asia meni… Itse kun olen hermoheikko ja stressaan monista vauvan hoitoon liittyvistä asioista, on miehen rauhallisuus ja varmuus todella hyödyksi. Mutta ei se suru varmaan minultakaan koskaan kokonaan katoa, ettei saanut olla toiselle se ensimmäinen vaimo ja ensimmäisen lapsen äiti, enkä koskaan saa itse ”ydinperhettä” (yäk mikä sana). Ollapa joku niksi, jolla sen ajattelutavan voisi muuttaa ja nähdä siinä vain ja ainoastaan positiivisia puolia!

    1. Kiitos näistä. Kummasti helpottaa aina kuulla etten ole yksin näiden ongelmien ja ajatusten kanssa. Ja minulla on paha tapa ajatella asioita liikaa, joten ehkä myös sen takia saan myös tämä ei-ensimmäinen-yhteinen-lapsi-asian tuntumaan pahemmalta kuin mitä se oikeasti on. Pitäisi ajatella asiaa tuolta kantilta minkä sinä olet kokemuksen perusteella todennut, että ehkä siitä voi olla jotain hyötyä. Mutta kun… Sitä ajatelutavan muutosniksiä odotellessa 🙂

      1. Sama vika, eli ajattelen asioita aivan liikaa! Sellaisia pieniä asioita, joilla oikein kiusaan ajoittain itseäni – tunnistat ehkä itsesi ;D Että ”tämänkin asian se mies on tehnyt sen edellisen naisensa ja lapsensa kanssa”, ja blaa blaa. Ja sitten on paha mieli itsellä. Niin tyhmää. Ja kuten olet maininnut, kun niille asioille ei vain voi mitään niin ne on pakko koettaa hyväksyä, niinhän se on. Mä olen koittanut hyväksyä nyt myös sen, että toisena päivänä se hyväksyminen on helpompaa ja toisena vaikeampaa.

        Puhuminen auttaa. Samoin aika, vaikka se kliseisesti sanottu onkin – oletteko olleet kuinka kauan yhdessä miehesi kanssa? Me aika tasan 3 vuotta nyt, ja onneksi olen voinut todeta, ettei samat asiat vaivaa koko aikaa vaan ajatukset kuitenkin tietyllä tapaa ”prosessoituu”. Eli vuosi tai kaksi sitten ahdisti ihan eri asiat kuin nyt.

        1. Sinähän sen sanoit, itseään näillä ajatuksilla vain kiusaa. Me ollaan oltu yhdessä 5-vuotta, joten tilanteen olisi pitänyt jo tasoittua… Mielestäni miehellä on tähän asiaan iso vaikutus. Meillä mies puolustelee kaikkia ex-vaimonsa tekemisiä ja saa minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi tämän rinnalla (vaikka totuus on toinen). Hän ei kuulemma halua olla ”kenenkään puolella” vaan sovussa kaikkien kanssa. F**k you! En halua riitaa heidän välille, mutta haluaisin kuitenkin tuntea olevani vaimo nro 1. Ei myöskään tunnu kovinkaan mukavalle ajatus siitä, että elämäni tulee olemaan tällaista kompromissielämää hamaan loppuun saakka! Moni varmasti miettii, ja muutama on jo kysynytkin, että miten jaksan tätä. Hyvä kysymys. Onko se sitten se rakkaus vai jokin masokistinen luonne vai mikä… Mielessäni soi hyvin usein TimoRautiaisen biisi ”Hän huutaa vastatuuleen vaikka myötätuuleen pystyisi kuiskaamaan”.

          Tulihan taas vuodatus ihan tahtomattani, mutta kiva jakaa ajatuksia toiselle samassa tilanteessa olevalle. Ja tämä lienee taas ajankohta jolloin nämä ajatukset ovat tapetilla, ensi viikko on ehkä taas parempi.

           

          1. Kuulostaa kyllä ikävältä, että miehesi saa olosi tuntumaan tuolta. Siis että tunnet sitten huonommuutta ex-vaimoon verrattuna… Mulla on siinä mielessä täysin erilainen tilanne, että mieheni ei halua olla missään tekemisissä exänsä kanssa, inhoaa tätä yli kaiken ja pitää tämän kanssa elettyä elämäänsä täysin hukkaan heitettynä eikä halua muistella mitään tähän liittyvää. Ex-vaimo on hyvin ongelmainen tapaus kaikin puolin – ei siis enää juurikaan häiritse meitä mutta hänellä on läjäpäin henk kohtaisia ongelmia. Ja sehän heijastuu pojan kautta suoraan meidän elämäämme kyllä.

            Tuttu on kuitenkin myös tuo ajatus, että onko tämä koko loppuelämän tällaista, tunnenko ikuisesti näin..?! Mielestäni on tärkeää, että näitä kaikkia tunteita käsittee ja puhuu niitä jollekin. Katkeroituminen ja tunne siitä, että itse uhraa elämänsä – ne on tuhoavia voimia. 

            Minäkin rakastan pohjattomasti miestäni – ei tätä muuten jaksaisi, ei päivääkään. Ja kaksin vietetty aika on kultaa kalliimpaa, muistakaa tekin huolehtia että saatte sellaista riittävästi!

            Vuodata pois vaan, minustakin on kivaa löytää samassa tilanteessa eläviä 🙂 

  2. Toivottavasti asiat ratkeaisi parhain päin <3 Harmi ettet pysty omasta raskaudestasi nauttimaan täysillä kun on muuta murehdittavaa. Jos yhtään lohduttaa, niin meillä mies ei oikeastaan vieläkään silittele mahaa oma-aloitteisesti eikä kukkia oo näkyny ikinä pyytämättä :/

    En tiedä mikä sekopää tuo edellinen kommentoija on mut jätä täysin omaan arvoonsa! Totaalista idiotismia ja raukkamaista kun ei nimeäänkään uskalla kertoa. Voisi olla jopa sama joka kommentoi jokin aika sitten yhtä törkeästi AnLottaselle 😐

    1. Kiitos.

      Sydän melkein hyppäsi kurkkuun lukiessani noita ihme kommentteja. En todellakaan tiedä kenestä häiriintyneestä ihmisestä on kyse, en edes ymmärtänyt mitä näissä puhuttiin ja mistä oli kyse. Pelottavaa joka tapauksessa! Tämä kai on riskinä siinä, kun jakaa omia asioita kaiken kansan nähtäväksi… Täytynee jatkossa olla valikoivampi ja varovaisempi sanojensa suhteen.

      1. Musta on kurjaa, että tuommoiset valopäät valtaa täälläkin tilaa. Jätetään ne idiootit omaan arvoonsa. Eivät tiedä meistä tai muustakaan mitään. Me ollaan tuhannesti vahvempia.

        Haleja.

      2. Ilmeisesti sama kävi myös minun blogiani kommentoimassa eilen, ja muistaakseni myös Amalian. Jätetään ne omaan arvoonsa. Ilmiannoin kyllä asiattomana, mutta en tiedä onko sillä mitään vaikutusta, kun ei omalla nimellään esiintynyt.

        1. Joo munkin blogissa oli todennäköisesti saman sekopään kommentti. Poistin sen ihan raakasti, kun oli selvästikin vailla ymmärrystä kirjoitettu. En halua antaa mun blogissa ääntä tollaselle järjettömälle horinalle. Vaikka surullistahan se on, että joku on siinä jamassa, että tuollaisia kirjoittelee.

          Viljamadolle tsemppiä haastavaan tilanteeseen!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *