Odotettu kutsu

Täällä elämä alkaa tasoittua normaaliin uriin viikonlopun jälkeen. Ajatukset ovat kasassa ja aurinkokin näyttää paistavan. Jes! Eilen postin tuoma kirje sai myös osaltaan ajatukset suuntautumaan tulevaan. ”Teille on varattu aika suolistoleikkaukseen”. Johan tätä odotettiinkin! Aika on marraskuun loppulla, juuri sopivasti leikkauksen takia peruuntumisuhan alla olevan matkan jälkeen. Jes!

Odotan leikkausta, jotta pääsisin eroon näistä vatsan kipristelyistä ja tuskaisesta olosta. Lähes yhtä paljon odotan leikkausta myös siksi, että siitä toivuttuani pääsen takaisin vauvarumbaan. Ihanaa! Vaikka tauko ei ollutkaan ihan sataprosenttinen, niin siitä huolimatta siitä on saanut puhtia ja intoa tulevaan. Viikon päästä pitäisi alkaa uusi kierto, ja kyllähän se on niin, että kaikesta huolimatta odotan jälleen jännityksellä kierron päättymistä. Entä jos sittenkin? Etenkin kun tässä kierrossa saattoi tapahtua pieni lipsahdus, ei tosin otollisimpana aika, mutta kuitenkin… Tämä on kuitenkin turvallista toiveajattelua sillä on sen verran epätodennäköistä, että olisin raskaana ja sen myötä pettymyksen pelko on hyvin minimaalista. Olen yllättävän järkevä ja realistinen tässä asiassa, mutta jokainen tsäänssi on kuitenkin mahdollisuus 🙂

Loppuun vielä yksi ”avautuminen” (inhoan tuota termiä). Vaikka mieli on hyvä ja tunnelma positiivisen odottava, yksi huolen aihe kuitenkin kolkuttaa. Äitini ja isäni ovat eronneet minun ollessa neljän vanha. He asuvat edelleen yksin omilla tahoillaan. Isällä on ollut ongelmia alkoholin kanssa, milloin on juostu paikalliset baarit läpi häntä etsien, milloin viety katkolle saamaan ryyppyputkea poikki ja on sitä kerran röntyilty rappusissakin niin pahasti, että naapurit luulivat löytäneen kuolleen miehen rappukäytävästä. Näin pahaksi tilanne ei ole äitynyt ONNEKSI pariin vuoteen, mutta siitäkin huolimatta joka kerta kun hän ei ole kotona tai ei vastaa puhelimeen, niin sydän hyppää kurkkuun pelosta. Nyt on juuri tällainen tilanne, ei kotona eilen, pimeä asunto, ei vastaa puhelimeen… Aamullakaan ei vastausta puhelimeen. Äiti onneksi oli nähnyt hänet eilen tai toissa päivänä, ja yritti rauhoitella minua, että kaikki on varmasti hyvin. Ja näin varmasti on. Pakko olla! Näiden tilanteiden jälkeen, kun iskä vastaa puhelimeen ja kertoo olleensa kaupassa tai ettei kuullut puhelinta, niin kieltämättä aina hävettää… Miten minä taas kuvittelin pahinta! Sellaista se on. Alkoholistin tyttären elämä.