Odotettu kutsu

Täällä elämä alkaa tasoittua normaaliin uriin viikonlopun jälkeen. Ajatukset ovat kasassa ja aurinkokin näyttää paistavan. Jes! Eilen postin tuoma kirje sai myös osaltaan ajatukset suuntautumaan tulevaan. ”Teille on varattu aika suolistoleikkaukseen”. Johan tätä odotettiinkin! Aika on marraskuun loppulla, juuri sopivasti leikkauksen takia peruuntumisuhan alla olevan matkan jälkeen. Jes!

Odotan leikkausta, jotta pääsisin eroon näistä vatsan kipristelyistä ja tuskaisesta olosta. Lähes yhtä paljon odotan leikkausta myös siksi, että siitä toivuttuani pääsen takaisin vauvarumbaan. Ihanaa! Vaikka tauko ei ollutkaan ihan sataprosenttinen, niin siitä huolimatta siitä on saanut puhtia ja intoa tulevaan. Viikon päästä pitäisi alkaa uusi kierto, ja kyllähän se on niin, että kaikesta huolimatta odotan jälleen jännityksellä kierron päättymistä. Entä jos sittenkin? Etenkin kun tässä kierrossa saattoi tapahtua pieni lipsahdus, ei tosin otollisimpana aika, mutta kuitenkin… Tämä on kuitenkin turvallista toiveajattelua sillä on sen verran epätodennäköistä, että olisin raskaana ja sen myötä pettymyksen pelko on hyvin minimaalista. Olen yllättävän järkevä ja realistinen tässä asiassa, mutta jokainen tsäänssi on kuitenkin mahdollisuus 🙂

 

 

Loppuun vielä yksi ”avautuminen” (inhoan tuota termiä). Vaikka mieli on hyvä ja tunnelma positiivisen odottava, yksi huolen aihe kuitenkin kolkuttaa. Äitini ja isäni ovat eronneet minun ollessa neljän vanha. He asuvat edelleen yksin omilla tahoillaan. Isällä on ollut ongelmia alkoholin kanssa, milloin on juostu paikalliset baarit läpi häntä etsien, milloin viety katkolle saamaan ryyppyputkea poikki ja on sitä kerran röntyilty rappusissakin niin pahasti, että naapurit luulivat löytäneen kuolleen miehen rappukäytävästä. Näin pahaksi tilanne ei ole äitynyt ONNEKSI pariin vuoteen, mutta siitäkin huolimatta joka kerta kun hän ei ole kotona tai ei vastaa puhelimeen, niin sydän hyppää kurkkuun pelosta. Nyt on juuri tällainen tilanne, ei kotona eilen, pimeä asunto, ei vastaa puhelimeen… Aamullakaan ei vastausta puhelimeen. Äiti onneksi oli nähnyt hänet eilen tai toissa päivänä, ja yritti rauhoitella minua, että kaikki on varmasti hyvin. Ja näin varmasti on. Pakko olla! Näiden tilanteiden jälkeen, kun iskä vastaa puhelimeen ja kertoo olleensa kaupassa tai ettei kuullut puhelinta, niin kieltämättä aina hävettää… Miten minä taas kuvittelin pahinta! Sellaista se on. Alkoholistin tyttären elämä.

Kommentit (3)
  1. Meitsillä on vähän samanlaisia kokemuksia oman isän osalta. Vanhemmat eros kun olin 17 ja isä on enemmän tai vähemmän aktiivisesti ryypännyt sen jälkeen (kyllä sitä ennenkin joka vkloppu, mutta nyt suuremmassa mittakaavassa). ”Katkolle passituksen” totesin sen yhen kerran perusteella tehottomaksi kun tilattiin isälle jouluaattona noutaja ja hän oli seuraavana aamuna päässyt jo ulos niin että alkoholia oli edelleen veressä ja homma luonnollisesti jatkui kahta kauheampana. Eroa omassa tapauksessani taitaa olla se, että olen näiden vuosien, erinäisten sekoilujen ja kännipuheluiden sun muiden johdosta etäännyttänyt itseni niin tehokkaasti kyseisestä henkilöstä ja kuluttanut voimani tämän suhteen niin suuresti, että en enää samalla tavoin huolehdi ja pyri pitämään aktiivisesti yhteyttä. Päinvastoin ressaan jo sillä, mimmosta siitä tulee jos saadaan perheenlisäystä ja ei kuitenkaan jakseta matkata isän luo yli 400km pikkunaperon kanssa isoisäänsä katsomaan (muita ei asu enää sillä suunnalla) ja isoisäkin on jo niin huonossa kunnossa (tupakka ja viina vienyt kunnon) ettei voi matkata. Heh, etten nyt vähän pohtisi turhasti etukäteen asioita :D.

    1. Näitä samoja kohtaloita on varmasti Suomi pullollaan, valitettavasti. Itselläni on jotenkin niin vahva ymmärrys sitä kohtaan, että miksi iskä juo/on juonut, niin uskon sen vaikuttavan siihen, että kunnioitus ja tietynlainen luottamus häntä kohtaan on säilynyt -kaikesta huolimatta.

      Kaverillani on vähän sama tilanne kuin sinulla, hänen isä ei ole nähnyt heidän tuoreinta perheenlisäystä juuri välimatkan, mutta eniten tuon juopettelun takia. Eikä hän enää jaksa edes yrittää isänsä suhteen, parempi suunnata voimat omaan elämään. Mutta joo, ehkei tuosta kannata murehtia etukäteen. Vaikka kyllä sitä varmsti haluaisi nähdä oman isän pitelevän ylpeänä tyttärensä lasta sylissään, mutta kunhan nyt saisi sen lapsen edes omaan syliin 🙂

       

  2. …ja niinhän se iskä ”löytyi” eilen. Kotona oli ja ihan kunnossa. Oli ollut mökillä. Hyvä näin. Päätin kuitenkin jälleen kerran, että käyn tai edes soitan hänelle useammin. En siksi, että haluaisin ”kytistää”, vaan siksi, että minulla on edelleen isä jonka luona käydä tai jolle soittaa. En halua joutua toteamaan tässäkään tapauksessa sitä, että ”osaisin arvostaa vasta kun menettäisin”!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *