Teen nyt tunnustuksen, paheksukaa vapaasti: vein aamulla lapseni päiväkotiin, vaikka olen itse kotona. Ja siis ihan vain olen, koska ei minulla ole töitäkään. Siis töitä töitä, joista maksetaan palkkaa. Kotitöitä kyllä riittää. Ja koska lapset ovat hoidossa, olen tänään ehtinyt tehdä paljon sellaista, mitä pitikin. Siinä sivussa on tapahtunut paljon sellaista, mitä ei pitänyt. Kun kello siis näyttää 13.52, olen ehtinyt
- unohtaa lompakon kotiin
- viedä lapset päiväkotiin
- hakea unohtuneen lompakon kotoa
- käydä salilla
- unohtaa puhelimen salille
- ajaa kirpputorin parkkipaikalle
- sadatella hieman
- hakea unohtuneen puhelimen salilta
- kolhia auton peräpäätä kuntokeskuksen parkkipaikalla
- kirota tuhannesti
- ajaa takaisin kirpputorille ja viritellä kaksi Ikean kassillista kirpputorivaatteita myyntipaikalle
- käydä apteekista vesirokkorokotteet lapsille
- leipoa kakkupohjan
- pestä koneellisen pyykkiä
- siivota kaikkine kolmine vaiheineen (imurointi, luuttuaminen, pölyjen pyyhkiminen)
- tehdä valmiiksi iltaruoan.
Hämmentävää. Kaikkea sitä ehtiikin, kun lapset eivät ole kotona. Alan melkein ymmärtää niitä, jotka vievät lapsensa hoitoon, vaikka ovat itse kotona. Kuitenkin vain melkein. Eihän tässä pidemmän päälle olisi mitään järkeä. Ja kyllä kai minä aika nopeasti alkaisin kaivata niitä pikkuapureita, joiden ansiosta edellä lueteltujen hommien tekeminen olisi vienyt kaksi päivää.
P.S. Vituttaa valtavasti se auton peräpää, vaikka mies sanoikin, ettei se nyt kovin kummoista remonttia vaadi. Mutta silti. Vittu.
