”The Biggie” – eli rakenneultra
Viikko sitten maanantaina koitti lopulta se Amerikan reissun eniten odotettu hetki – rakenneultra. Tosin edellisviikon lääkärikäynti tyhjensi pajatson, ainakin osittain, kun pääsimme näkemään Bobin ja Rosan jo silloin livenä. Joka tapauksessa, jälleen ultra sai sykkeen kohoamaan.
Ultran suoritti erikoislääkäri, eli ei siis Jenniferin oma lääkäri, jonka tapasimme edellisellä kerralla. Lääkäri oli todella ystävällinen nainen ja hän vaikutti aidosti innostuneelta mittauksia tehdessään ja meille ruudun näkymiä selostaessaan. Hän kertoi tehneensä rakenneultran kaksosille ”lukemattomia” kertoja ja myös, että nykyään harvemmin näkyy kaksosia, joissa on tyttö ja poika.
Tälläkin kertaa itse nieleskelin palaa kurkussa koko ultran ajan, välillä enemmän, välillä vähemmän. Joka kerta lääkärin pysähtyessä anturin kanssa ja pystyimme näkemään vauvojen omat liikkeet se vain sykähdytti, läikytti jotain lämmintä sisälläni. Näimme aivan selvästi vauvojen pienet jalat ja varpaat! Yhdessä vaiheessa vaiheessa vauvojen jalat olivat toisiaan vasten ja näimme neljä pientä jalkaa sohimassa toisiaan. Voitte varmaan jo kuvitella – kyyneliä! Olisin voinut katsoa noita kahta, ihmeellistä olentoa vaikka aamuun saakka!
Kaikki mitat näyttivät hyviltä ja rakenteet normaalisti kehittyneet. Saimme tietää, että vauva A on Bob ja vauva B on Rosa. Bob on tällä hetkellä hieman alempana kohdussa ja pikkuisen siskoaan isompi, Rosan kelluessa hieman ylempänä.
Ultran jälkeen keskustelimme pikaisesti Jenniferin oman lääkärin kanssa. Kuten jo mainittu, kaikki näyttää toistaiseksi erittäin hyvältä. Vauvat ovat nyt 21. viikolla (ultra aikaan 19+5) ja toivottavasti he kasvavat mukavasti eivätkä ilmoita ulostulon merkkejä ainakin viikkoon 28 saakka. Tämän jälkeen alamme olla turvallisella puolella, toki toivomme heidän viihtyvän rauhassa sinne viikolle 36 saakka, jolloin kaksoset ovat virallisesti täysiviikkoisia.
Ensimmäistä kertaa minulle tuli tunne, että en halua jättää Bobia ja Rosaa, vaan pitää heidät lähellä. Kyyneleet silmissä selitin tunteitani miehelleni ultrasta pois ajellessamme. Tokihan tiedän Jenniferin pitävän heistä hyvää huolta, mutta ehkä vauvojen näkeminen nyt pari kertaa alkoi todella herätellä minun äidinvaistojani…
Nyt vain toivon, että seuraavat kolme kuukautta menevät turvallisesti – ja nopeasti!
Ps. halusin ladata loppuun pätkän videokuvaa ultrasta, mutta en osannut (vielä) editoita siitä Jenniferin nimeä piiloon.. Joten se jää toistaiseksi vain lähipiirin katseltavaksi.