Siskon viimeinen piikki – haikeus iskee
Pari viikkoa sitten olin matkalla Portlandin lentokentälle hakemaan unenpöpperöistä siskoani. Nyt kaksi viikkoa myöhemmin olemme reissanneet, nauraneet, piikittäneet, piikittäneet lisää, ravanneet tutkimuksissa ja syöneet kakkuja, donitseja, keksejä, jäätelöä, suklaata, pannukakkuja, …
Eilen iskimme viimeiset piikit (triggerin) ja tänäaamuna siskolla oli vielä verikoe, jossa varmistetaan triggerin vaikutus. Huomenaamuna on siis Grande Finale – munasolujen punkteeraus. Siskon vointi on ollut tosi hyvä, mutta viimeiset pari päivää olo on ollut aika pinkeä ja pientä turnausuupumusta on ilmassa. Senpä vuoksi olemme kaikki todella iloisia, että olemme täysin aikataulussa. Etenkin kun hedelmöityslääkäri uhkaili viime viikolla, että alkuperäistä operaatiopäivää pitää ehkä siirtää päivällä tai kahdella. Tämä olisi tarkoittanut myös lentojen uudelleensiirtelyä.
Olen niin sanomattoman ylpeä ja onnellinen siskostani. Kuten kirjoittelin täällä, olin (ja niin oli myös siskoni) hieman huolissaan, miten tämä prosessi, reissu ja myös siihen päälle tulevat hormonit vaikuttavat siskooni ja hänen henkiseen jaksamiseen. Puhuimme pitkään juuri ennen Portlandiin saapumista, miten etenemme ihan päivä kerrallaan, ilman suuria suunnitelmia. Annamme aikaa molemmille.
Mutta lopulta kaikki on mennyt hienommin kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa. Meillä on ollut tosi hauskaa ja rehellisesti sanoen mieheni saapuminen joukkoon vähän sotki meidän rytmimme ja omat juttumme, joille nauraa rätkätimme (niitä ei voi kukaan muu tajuta kuin me kaksi, ehkä isosiskomme myös). Sisko on ollut ihan huippua matkaseuraa! Ehkä joskus tulevaisuudessa voimme lähteä vielä yhdessä, ja ottaa vielä kolmannen siskomme mukaan. Katastrofin ainekset?
Sisko on päiväunilla ja minä tässä vielä kirjoittelen hetken ennen kuin alamme mieheni kanssa valmistautua tapaamaan mahdollista sijaissynnyttäjää. Olo on sellaisen toiveikkaan nöyrä. Toivon niin kovasti, että huominen punkteeraus sujuu hienosti ja siskoni toipuu operaatiosta nopeasti. Kyllä varmaan silmät kostuvat tiistaina lentokentällä, kun siskoni suuntaa takaisin Suomeen ja minä jatkan reissua mieheni kanssa.