Lapsuudenkotini
”Kotona käydessä päässä sinkoilee aina miljoona ajatusta.” Noin minulle kertoi eräs ystäväni. Itselläni on aivan sama; käyn täällä niin harvoin ja täällä on niin paljon muistoja. Täällä on leikitty lapsuuden leikit, kuokittu perunamaata, pidetty kissanpojan hautajaisia ja jännitetty joulupukkia. Odotettu ensitreffejä, kirjoitettu päiväkirjaa kasvukipujen suloisenkatkerassa otteessa, itketty sydänsuruja. Kirjoitettu gradun viimesanat laiturinnokassa ja pakattu matkalaukku maailmalle.
Tämä on minun koti.
Alun perin ajatukseni oli käydä paljon juoksemassa, fiilistellä vanhoilla lenkkipoluilla. Saada hieman omaa aikaa ja tilaa omille ajatuksille. Mutta kuinkas kävikään, lenssu laittoi suunnitelmat uusiksi. Siinä missä päivät menivät mukavasti äidin ja isosiskon auttaessa vauvatouhuissa, yöt olivat raskaampia räkäisten ja jatkuvasti heräilevien pikkuisten kanssa.
Sitten minulla oli ensimmäinen hetki yksin ja hiljaisuuden rikkoi vain seinäkellon hento nakutus. Isä oli jo aiemmin lähtenyt reissuhommiin, sisko bussilla kotiinsa ja äiti meni lenkittämään koiraa. Tyttö oli jo päiväunilla ja sylittelin poikaa vaipanvaihdon jälkeen. Katselimme toisiamme peilistä ja sitten se iski. En tiedä oliko se flunssalääkkeen tuoman helpotuksen syy, mutta yhtäkkiä itku vain nousi jostain sisimmästä. Katsoin meitä kahta peilissä, vastasin pojan hymyyn kyyneleet silmissä. Tässä me olemme, äiti ja poika. Tämä on sinun äitisi koti ja täällä on äitisi juuret. Niin myös osa sinua, sinun juuriasi.
Sairastelun tuoma väsymys ja ärtymys oli poissa ja siltä jääneen tilan täytti onnellisuus. Tästäkin hetkestä olin unelmoinut niin kauan; että voin näyttää omille lapsilleni heidän toisen kotimaansa, heidän toisen kotinsa. Tämä paikka on niin valtavan tärkeä minulle. Tämä on minun happy place, vaikkei elämä aina auringonpaistetta ollutkaan. Toivon mukaan mummolasta tulee vuosien mittaan onnellinen ja tärkeä paikka myös kahdelle lapselleni.
Että hekin saavat kasan muistoja mukaansa näistä maisemista.
