Tämä on yksi harvoja täysin spontaaneja postauksiani. Istuin aamupuuroni kanssa lueskellen ja vastaten eilisen postaukseni kommentteihin. Postaus, jolla arvasin sohaisevani ampiaispesään, kommentit, jotka pysäyttivät minut useammankin kerran miettimään asioita uudelleen.

Lapsettomuus ja sen pelko ovat aiheita, joilla useimmista meistä on jonkinasteista kokemusta. Toisilla ohi mennyt paniikki, toisilla onnistuneet hoidot, toiset ovat päässeet adoptiovanhemmiksi, toiset päättäneet lopettaa yrittämästä. Ja ne toiset, jotka vuosikausia kestäneiden hoitojen, hormonien ja piikitysten jälkeenkin vielä yrittävät ja toivovat. Jotka vielä vuosikausia kestäneiden pettymystenkin jälkeen vielä yrittävät. Toivovat.

Olen aina kuvitellut minulla olevan oikeus kommentoida lapsettomuutta ja siihen liittyviä tunteita. Minun lähtökohtanihan on se kaikista pahin – kohduttomuus. Minullehan ei oltu annettu edes sitä pienintä toivonpisaaraa yrittää tulla raskaaksi saati saada omaa biologista lasta. Kärsin siis lapsettomuudesta sillä kaikista isoimmalla L:llä. 

Kyllä minä tiedän, miltä lapsettomuus tuntuu. Kun ensimmäistä kertaa pakotat itsesi katsomaan tulevaisuuteesi ilman lapsia, se on kuin pudotus jonnekin pimeään. Se vihlaisee vatsanpohjasta ja se salpaa hengityksen. Sitten se tyytyy olemaan minua seuraava hiljainen, surullinen tunne. Maailma pyörii yhä radallaan, käyn töissä, juoksemassa, nauran. Mutta aina silloin tällöin ja usein odottamatta se alakuloinen ystävä tulee minua muistuttamaan olemassaolostaan.

Mutta mitä minä en tiedä, on se toivon kääntöpuoli, pettymys. Olen aihetta usein miettinyt, mutten siitä ole vielä pystynyt tänne kirjoittamaan. Ehkä nyt on sen aika.

Muistan ikuisesti sen tunteen, kun eräänä sunnuntaina sohvalla katselin mieheni kanssa eri sijaissynnytyssivustoja. Kun ensimmäisen kerran uskalsin päästää irti ja antaa luvan haaveilla: lapsi. Minulle sijaissynnytys sytytti lyhdyn pimeyteen tai kuten taisin kirjoittaa aikoinaan, yhtäkkiä näin valoa tunnelin päässä. Se oli juuri noin.

Prosessin aikana käytin usein termejä ”jalat maassa” tai ”nöyrällä mielellä”, tai kuinka ”mitään ei ole vielä voitettu” ja niin edelleen. Mutta kyllä me toivoimme. Ja niin julmetusti toivoimmekin. Ihan rehellisesti sanoen – jos kaikki olisi mennyt pieleen, en luultavasti olisi päässyt siitä pettymyksestä yli ilman ammattilaisen apua. 

Mitä tällä sekavalla postauksella yritän siis sanoa? En minä tiedä, miltä tuntuu käydä lapsettomuushoidoissa tuloksetta. En minä tiedä, miltä tuntuu vuosien yrittämisen jälkeen nähdä se toivon herättävä plussa, joka myöhemmin musertuu keskenmenoon.

Edellisen postaukseni ei ollut tarkoitus syyllistää ketään, ei missään tapauksessa. Haluan olla nainen, äiti, joka tsemppaa muita naisia. Lapsellisia tai lapsettomia. Haluan meidän tarinan olevan inspiraatio, edes vähän. Edes jollekin.

Postaukseni juuret ovat jossain parin vuoden takana, kun luin kirjoituksia plussailusta. Kun oma tilanteeni oli vielä kaukana äitiydestä. Nuo esittämäni esimerkit tulivat esiin joissakin kirjoituksissa, joissa sitten kirjoittaja oli aivan rikki muiden lukijoiden kompatessa ja tsempatessa. Itse olisin halunnut kirjoittaa, että jumankeuta – sinulla sentään on mahdollisuus, toivo. Mene hoitoihin, ota laina, mutta älä uhriudu. Tuo uhriutuminen loukkasi minua, minähän se vasta uhri olinkin!

Mutta jälleen kerran. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Minä tunnen, mitä minä tunnen. Sinä tunnet, mitä sinä tunnet. Ja sitä pitäisi muistaa kunnioittaa.

Kiitos miljoonasti kaikille kommentoijille edelliseen postaukseen. Vastailen loppuihin pian, mutta toivottavasti tämä avasi vähän lisää omalta puoleltani. 

EDIT: Blogilla on vihdoin myös FB-sivut (tosin raakilemaiset sellaiset). Tykkää, jaa, seuraa, osallistu! 🙂 Klikkaa täältä!

Tämä tulee olemaan varmaankin minun tähänastisen blogihistorian epäsuosituin mielipide. Ja ihan ensimmäiseksi minun tulee disclaimerina sanoa, ettei tämä ole todellakaan mikään tiukka mielenosoitus, vaan tällaista yleistä pohdintaa ja ihmettelyä aiheesta.

Nimittäin aiheesta lastenhankinta, lapsettomuus ja lapsettomuushoidot.

Aika ajoin kuulen tai luen tarinoita pitkittyneestä lapsettomuudesta tai epäonnistuneista raskauksista. Sekä ymmärrettävästi sen tuottamasta surusta, pettymyksestä ja epätoivosta. Yleisön vastaus on yksiselitteisesti: kyllä se vielä onnistuu, ihan varmasti. Itsekin myötäelän näitä tarinoita vahvasti, sillä tiedän hyvin tuon lapsettomuuden tuoman hiljaisen tuskan. Useaan otteeseen olen tuntenut puristavan palan kurkussa ja oikeasti haluaisin halata tätä henkilöä juuri sillä hetkellä, sillä pohjattoman surun hetkellä. Kun unelma aurinkoisesti hymyilevästä vauvasta on jälleen hävinnyt kyynelistä sumuisten silmien ulottumattomiin.

Sitten tarina jatkuu ja myötätuntoni mutristaa hieman kulmiaan. Vaikka alla on jo useampi kesken mennyt yritys tai useampi vuosi, ei ole vielä kokeiltu lapsettomuushoitoja. Tai sitten tyydytään kiroamaan julkisen puolen hitautta tai saamattomuutta. Tai sitten ollaan jo reippaasti yli kolmekymppinen ja edelleen leuhotellaan toiveita luomuraskaudesta.

Jos se lapsi on se suuri unelma, niin miksi sitä edelleen yritetään luomuna? Tuohan on lähes masokistista! Ja tässä vaiheessa tarvitsen teidän lukijoiden kalibroivan minua ja mielipidettäni. En vain yksinkertaisesti voi ymmärtää, että miksi ei hakeuduta aikaisemmin hoitoihin? Enhän minä jätä poskiontelotulehdustakaan vain ”herran haltuun”, ehkä se menee ohi itsestään. Ja sitten surkuttelen, kun olen kuolemankielissä vain sen takia, etten mennyt lääkäriin ja saanut antibioottireseptiä. Onko lapsettomuushoidot todellakin niin eri asia kuin minkä tahansa muun vaivan tai sairauden hoitaminen? Ja jos tähän vedetään se ”kyllä luonto tietää”-kortti, niin puhutaan ensin vaikka niistä antibiooteista.

Toinen juttu on tuo julkisella puolella kituuttaminen. Valitettavasti minulta se saa hyvin vähän sympatiaa. Olin todella yllättynyt, että Suomessa ylipäänsä saa julkisella puolella apua lapsettomuushoitoihin – thumbs up welfare state! Mutta edulliset hoidot tuovat ymmärettävästi myös ongelmansa mm. pitkien jonojen merkeissä. Jälleen kerran, jos se lapsi on se suuri unelma, niin miksei siihen laiteta rahaa? Joillekin omakotitalo on unelma, siihen otetaan laina, jota maksellaan vuosikymmeniä ja se on ihan normaalia. Onko lapsi vähemmän tärkeä haave kuin omakotitalo? Lapsettomuushoidot yksityisellä puolella eivät maksa edes kymmenesosaa tuosta omakotitalosta. Ja ymmärrän kyllä hyvin omasta kokemuksestani, että se on iso rahallinen riski ilman mitään takeita, mutta ainakin olet yrittänyt.

Synnyttäjien keski-ikä on noussut tasaisesti. Siinä missä 1987 se oli Suomessa 26,5-vuotta on se nykyään 28,5-vuotta. Helsingissä ylempi toimihenkilö synnyttää ensimmäisen lapsensa nykyään lähes 34-vuotiaana! Valitettavasti naisen biologia toimii niin, että kolmenkympin jälkeen kroppa alkaa pikkuhiljaa taantumaan hedelmällisyyden suhteen. Mikäli kolmekymppisenä elämäntilanne ei ole vielä oikea joko töiden, puolison tai muun syyn vuoksi, niin itse menisin punkteemaaraan munasoluni talteen pakkaseen. Jälleen kerran, kuulostaako tämä teille muille täysin järjettömältä ehdotukselta? Jos se lapsi on se suuri unelma, niin miksi et pelaisi varman päälle? Tuon tuloksena olisi ainakin yksi osatekijä samantien tutkittu, eikä ainakaan sen suhteen tarvitsisi itseään riuduttaa ikuisen plussailun tai pahemmassa tapauksessa keskenmenojen kanssa. Itse ainakin yrittäisin välttää kaikki sudenkuopat, mitä vain vältettävissä on.

Nykytekniikalla lähes kaikkia lapsettomuuden syitä voidaan hoitaa. Minulla oli tasan kaksi keinoa: sijaissynnytys ja adoptio, joista jälkimmäisen suhteen joutuisimme edelleen odottamaan parisen vuotta ennen prosessiin pääsyä. Me laitoimme kaiken likoon, rahat, toivon. Kaiken. Tämä selittänee omaa kantaani asiaan. Enkä halua kuulostaa nyt liian suorasukaiselta tai kylmältä, monet parit käyvät vuosikausia lapsettomuushoitoja ilman tuloksia. Näitä pareja kohtaan tunnen todellakin suurta myötätuntoa, he ovat yrittäneet kaikkensa unelmansa eteen. Ja ymmärrän myös, että normaalinkin (9-12kk riippuen tilanteesta) yrittämisen rajoissa tapahtuneet pettymykset sattuvat ja paljon sattuvatkin! Mutta sellainen vuosikausia jatkunut pettymysten sarja tai julkisten palveluiden manaaminen saa minut kysymään: oletko tehnyt kaikkesi unelmasi eteen?

Ugh, olen puhunut.

Olenko ihan hakoteillä näiden ajatusteni kanssa tai täysin unohtanut jonkun pointin? Kaikki kommentit otetaan mielenkiinnolla vastaan!