Tämä päivä oli kalenteriin merkattu stressipäivänä ja eilen illalla pelkästään sen ajattelu sai stressihormonit heräilemään ja toivomaan ”olisipa jo huomenna tähän aikaan…”.

Ohjelmassa oli auton vieminen korjaajalle ja vauvojen rokotukset. Ei sinällään kuulosta monimutkaiselta, mutta tässä tapauksessa mukana oli pari ylimääräistä muuttujaa.

Auto on seisonut viimeiset pari kuukautta autotallissa akku sökönä, eli aivan ensimmäisenä minun piti organisoida paikallinen tiepalvelu se starttaamaan. Palvelua ei valitettavasti voi tilata kätevästi juuri tietylle kellonlyömälle vaan se ymmärretään ensiapuna, jos auto esimerkiksi sissahtaa keskelle kiireistä tunnelia (been there, done that…).

Aamulla heräiltyäni pienokaisten kuoroharjoituksiin, nostin heidät viereeni rauhoittumaan ja vielä vähän torkkumaan. Soitin tiepalveluun vauvat kainalossa ehtiäkseni korjaamoon varmasti ajoissa. Vastaus oli – puolen tunnin päästä mekaanikon pitäisi soitella olevansa siellä.

Olin varautunut tuntiin, puoleentoista ja puhelimen laskettuani päässä alkoi surisemaan mitä kaikkea pitäisi ehtiä puolessa tunnissa. Oma aamupala, pukeutuminen, hampaidenpesu. Vauvojen syöttö, röyhtäytys, vaipatus, vaatteet. Ja vauvat valmiiksi turvakaukaloihin. Ei onnistu. Ei sitten millään.

Tuskanhiki sai tulla myöhemmin, ei kun menoksi. Paljon sitä saa aikaiseksi kun on pakko, tosin typykän haaveilu ruokailun aikana tuntui ikuisuudelta. Tuijotin puhelinta ja toivoin, ettei se vaan soisi vielä. Että pienet saisivat syödä vielä pikkuisen enemmän. Että ehtisin edes vähän röyhtäyttämään, koska muuten molemmat parkuvat vatsaväänteitä turvakaukaloissaan. Sitten puhelin soi. 

Ja sillä hetkellä tapahtui se, mitä jokainen julmetunmoisessa kiireessä toivoo. Menee vielä varttitunti! Oi kultainen varttitunti.

Varttitunnin aikana pikkuiset saivat levähtää äidin röyhtäytysvatvomisen jäljiltä ja stressaantunut äitikin ehti kätkemään stressin harjaamalla hiukset, laittamalla ripsiväriä ja sipaisemalla vähän hajuvettä. Täydellistä.

Auto saatiin käyntiin, vauvat turvakaukaloihin ja korjaamolle. Ensimmäinen rasti suoritettu, onnenkantamoisella ja rimaa hipoen. Tästä ilostuneena käveleksin reilun kolmen kilometrin matkan kotiin aurinkoisessa aamussa.

Kotona sitten varsinainen aamupala ja ah se ensimmäinen – ansaittu – kahvikuppi. Viikkailin ison kasan vauvojen puhtaita vaatteita kaappiin ja suoritin jokapäiväisen pullon pesu/strelisointi-rumban. Tein makaroonilaatikkoa lounaaksi ja pakkaseen. Syötin, röyhtäytin, vaipatin vauvat.

Ja sitten jälleen vauvat rattaisiin ja bussipysäkille. Edessä olisi lääkärin perustarkastus kahden kuukauden rajapyykin kunniaksi sekä (iiiik) rokotukset. Lääkäri kurkki vauvojen silmiin, korviin, suuhun. Nosteli, käänteli, pyöritteli sinne tänne. Äiti kehräsi hiljaa, kun joka kerta kuului, että kaikki näyttää oikein hyvältä. 

Vauvojen strategiset mitat nyt tasan kahden kuukauden ikäisenä ovat:

• Poju 54cm / 4,8kg 
• Typy 56cm / 4,5kg 

Kuuden viikon ennenaikaisuus otettuna huomioon, molemmat painelevat aivan käyrien yläpäässä. Ei nämä enää mitään poloisia rääpäleitä ole, vaan ihan oikean vauvan kokoisia! 🙂 Rokotukset menivät ohi muutamalla kunnon parkaisulla ja traumoja jäi varmaan vain äidille, joka järkyttyi isosta neulasta pienen vauvan pakaraan ruutattuna. Nyt sitten toivotaan, etteivät rokotukset aiheuta mitään kipuiluja pienille.

Lääkärin jälkeen vielä yksi rasti jäljellä – auton haku korjaamolta. Korjaamon setä oli ystävällinen ja antoi purkaa rattaat ja laittaa vauvat kaukaloihin hallin puolella vesisaateen yllätettyä. Poju päätti vetää kilarit ja huusi naama punaisena kyyneleet poskilla auton takapenkillä. Jälleen mutsilla hieman pulssi nousi, kun vauvan huudon säestämänä ensimmäistä kertaa itsekseni yritin purkaa rattaita ja saada ne mahtumaan takakonttin. Pari hiljaista kirosanaa ja kyllähän tästä(kin) selvittiin.

Kotiin saapui kolme väsynyttä, mutta onnellista tyyppiä. Kiitin vauvoja, pojun loppuhuudoista huolimatta, hyvästä yhteistyöstä ja juhlistin keittämällä kahvit ja sulattamalla ison palan kääretorttua pakkasesta (johon ihan vain itseäni varten tein vielä kermavaahdon päälle).

Nam.

Vuosi sitten tein postauksen otsikolla ”Pari hyvää uutista vapun kunniaksi”, jossa fiilistelin sijaissynnytysprosessin etenemistä ja työkuvioita. No, puolet noista hyvistä fiiliksistä sittemmin realisoitui, puolet ei. Ja koska tämä projekti ja koko blogi menee tyylillä lasi puoli täynnä, on tuo tulos siis varsin loistava! 🙂

Olen heräillyt hissukseen sateiseen vappusunnuntaihin. Suomessa ilmeisesti paistaa kevätaurinko, täällä se piilottelee vankasti ja ei varmaankaan näyttäydy koko päivänä. Mies lähti heti aamusyötön jälkeen reippailemaan, minä jäin paistelemaan itselleni banaanilettuja aamupalaksi. Kahvikuppi juotu, vauvat torkkuvat tuossa vieressä ja mutsilla on aikaa lueskella uutisia ja sanoittaa tajunnanvirtaansa postaukseksi.

Koska tässä ei ole mitään tarkempaa aihetta postaukselle, päätin mennä niinkin kekseliäästi kuin Pari hyvää uutista vapun kunniaksi.

• Teimme ensimmäisen yönyli reissun vauvojen kanssa ja vaikka olin alkuun ajatusta vastaan (ja väsynyt), kaikki meni hienosti. Saimme maidot valmistettua, vaipat vaihdettua ja vauvat olivat leppoisia lähes koko reissun ajan. Menimme tapaamaan miehen isoäitiä, eli siis pikkuisten iso-iso-äitiä. Olen niin onnellinen, että pikkuisilla on hyvässä kunnossa olevat isovanhemmat ja vieläpä iso-iso-äiti! Itse en koskaan ehtinyt tavata yhtä pappaani ja viimeinenkin isovanhempi nukkui pois ollessani vasta 14 – vuotias. Isovanhemmat ovat niin iso rikkaus.
• Firman HR soitti minulle perjantaina ja ilmoitti, että äitiyslomani on vahvistettu. Sain kaikki paperit lähetettyä vasta viime viikolla, ja pelkäsin lasten jenkkiläisten syntymätodistusten herättävän kysymyksiä, mutta ei. Juttelin pitkän tovin HR – ihmisen kanssa vauvoista ja muista asioista ja nyt olen sitten virallisesti äitiyslomalla heinäkuun loppuun saakka. Äitiylomalla! Mahtavaa!
• Tämän päivän Hesarin juttu nyhtökaurasta ja sen keksijästä Reetta Kivelästä. Tässä jutussa tiivistyi niin monta itselleni tosi tärkeää juttua: osaava ja rohkea nainen, innovointi, suomalaisuus ja on siinä vähän maailman pelastamistakin. Tällaisia uutisia lisää!
• Vielä yksi viikko ja äitini saapuu!!! 🙂

Oikein hauskaa vappua kaikille!

Ps. Ja ihan loppuun tuli vielä bonari, en tiedä vielä onko tämä hyvä vai vähemmän hyvä uutinen… Punttikselta tullessaan mieheni sanoi serkkunsa olevan vierailemassa vanhemmillaan ja ehdotti, josko piipahtaisi siellä vauvojen kanssa. Siis ilman minua. Ensireaktio: eiiii! Mutta mies oli niin vilpittömän innoissaan pääsevänsä vauvojen kanssa yksin liikenteeseen, että myönnyin. Ja on kai se pitkässä juoksussa minullekin hyvä, että hän osaa ja uskaltaa ottaa vastuun vauvoista (ja minä osaan ja uskallan luottaa häneen!). Ja meillä kun ei ole näitä rintaruokinnan tuomiakaan esteitä. Itse kuitenkin vaadin valita vaatteet ja pakata vaippakassin, niin onpahan ainakin kaikki vermeet ja muut tarpeelliset kunnossa. Ja vannotin monta kertaa varovaisuutta! Sinne he nyt sitten lähtivät ja yhtäkkiä äidillä on monta tuntia omaa aikaa, ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun alun. Niin hiljaista, niin outoa. 

Missä vaiheessa te muut äidit uskalsitte olla ensimmäistä kertaa erossa pikkuisistanne???