Sain viime viikolla ajatuksia herättävän kommentin blogiini, jossa lukijani pohdiskeli tunnesiteen muodostumista vauvaan. Tai siis, että se ei välttämättä ole rakkautta ensi silmäyksellä – juttu. Hauska yhteensattuma, että olin pyöritellyt aivan samoja asioita omassa päässäni vastikään Baby Blues postausta kirjoittaessani (tuon tekstin löydät täältä matkalla-perheeksi/baby-blues ).

Entä jos ne syliini tuodut rääpäleet alkuun herättävätkin lähinnä kauhua? Apua, mitä näille nyt pitää tehdä?! Ja samallahan minun pitäisi tuntea pelkästään korviahuumaavaa onnea ja myös näyttää tämä ylitsevuotava rakkauteni maailmalle. Olemmehan käyneet pitkän, monimutkaisen ja pelottavan matkan juuri sitä hetkeä varten. Unelmamme ovat täyttyneet. Kuten lukijani Shadow asian tiivisti: ”Tilanne on kuitenkin uusi ja ihmeellinen, se on valtava elämänmuutos, sitä on vähän pallo hukassa ja tunteet pinnassa, univelka muodostuu nopeasti kaameaksi, ja pieni punainen vauva näyttää enemmän kaljulta alienilta kuin ihmistaimelta…” 

Elämässäni on toistaiseksi ollut yksi lapsi, jonka elämää olen päässyt seuraamaan läheltä raskaudesta saakka – siskontyttöni. Muistan kuinka kuivasin kyyneleitä kolme kertaa jo aivan lähtökuopissa: kun siskoni kertoi raskaudestaan, kun saimme ”tyttö tuli” tekstiviestin hänen mieheltään ja kun näin tämän pienen ihmisen ensimmäistä kertaa muutaman päivän ikäisenä. Onnekseni hänen syntymänsä aikaan asuin vielä Suomessa viimeistelemässä opintojani ja graduähellyksen lomassa pystyin viettämään paljon aikaa siskoni ja siskontytön kanssa.

Muistan kuinka räpsin muistikortin täyteen metsästäessä täydellistä vauvahymyä. Tai kun kirjoittelin vanhempieni luona graduni yhteenvetoa ja noin vuoden ikäinen siskontyttöni käveli seinistä tukea pitäen luokseni ilkikurinen hymy naamallaan. Tai kun hiippailin makkariin katsomaan kädet ylös heittänyttä selällään nukkuvaa enkeliä, joka hiljaa tuhisi ja tuoksui täydelliseltä, puhtaalta vauvalta. Sydän sulaa pelkästään noista muistoista. Nyt tyttö on jo yli kymmenvuotias, mutta edelleen hänen hyvästelynsä yhdessä vietetyn ajan jälkeen on vaikeaa.

Tuota kiintymyssuhdetta pohtiessani tulin johtopäätökseen, että jos tunnen edes puolet siitä pakahduttavasta rakkaudesta, jota tunsin (ja edelleen tunnen) siskontyttöäni kohtaan, niin tunteiden suhteen ei pitäisi olla ongelmaa. Tunnesiteen syntyminen on myöskin hyvin yksilöllinen juttu ja kaikilla se muodostuu omalla tavallaan. Tämä, niin kuin monet muutkin äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät ”poikkeukset”, on edelleen melkoinen tabu, joten yleensä korviin kantautuu vain ne tarinat, joissa tunneside on syntynyt jo ensimmäisillä raskausviikoilla. Muut saavat tuntea hiljaa piston sydämessään ja ihmetellä, mikseivät tunne samalla tavoin vielä vauvan syntyessäkään.

Itse olen antanut itselleni luvan tuntea mitä tahansa. En aio kasvattaa odotuksiani enkelikuorolla ja kuinka sillä kellonlyömällä minusta tulisi jotain täysin uutta – se mystinen hahmo nimeltä ÄITI. Alku on luultavasti lähinnä kaoottinen ja tunnen olevani pahasti mukavuusalueeni ulkopuolella keskittyen enemmän siihen, etten riko vauvoja, kuin että ihastelisin kuinka suloisia ja rakkaita he ovatkaan. Toivottavasti ne rakkauden ja kiintymyksen tunteet tulevat esille myöhemmin, kun pääsemme Bobiin ja Rosaan kunnolla tutustumaan ja ottamaan ensimmäisiä askeleitamme perheenä.

Minä, mieheni, Bob ja Rosa.

Meidän perhe.