Tasan vuosi postasin kaksosten päivästä. Postauksen löydät täältä blogit/matkalla-perheeksi/kaksosin-aina-kaunihimpi-vai-kauheampi ja tuolloin päätin postaukseni näihin sanoihin: ”Mutta kaikesta tästä huolimatta se toivonkipinä äitiydestä ja vauva-arjesta, kaikessa kamaluudessaankin, saa poskeni hehkumaan. Innostuksesta! :)”

Ja jos vuosi sitten alkoivat posket hehkumaan, niin sitä ne tekevät tälläkin hetkellä. Kolkuttelemme pian raskausviikkoa 31 ja tuleva synnytys alkaa pyörimään mielessä yhä enemmän ja enemmän.

Tämä tarkoittaa myös ihan konkreettisia tekoja. Autoni laitoin myyntiin pari viikkoa sitten, se kun tulee olemaan liian pieni kahdelle kantokopalle ja rattaille. Katselemme isompaa sitten myöhemmin, kiirettä ei tällä hetkellä ole toiselle autolle. Myös pikkukämppämme on laitettu vuokrasivustolle ja tänään sitä kävi vajaa kymmenkunta kiinnostunutta katsomassa. Täkäläiseen tapaan asunnosta saa muuttaa pois vain muutamana tiettynä päivänä vuodessa ja muussa tapauksessa edellinen vuokralainen on velvoitettu etsimään uuden vuokralaisen itse. Minulle jäi lupaava olo, että ainakin pari katsojaa oli ihan tosissaan kiinnostuneita asuntoa hakemaan.

Olisi niin hyvä, jos saisimme kaiken muuton tehtyä parin viikon sisään. Tämän jälkeen asuisimme jälleen matkalaukussa ja anoppilassa, appivanhemmat itse kun ovat kätevästi juuri kuun lopun itse reissussa. Ja meillä ei olisi mitään siteitä tai stressiä järjestellä asioita, jos pikainen lähtö Yhdysvaltoihin yllättäen koittaa.

Tuosta juttelimmekin pitkään Jenniferin kanssa viime viikolla. Hän on hieman huolissaan, miten ehdimme synnytykseen, mikäli se alkaisi esimerkiksi juuri tällä sekunnilla. Ymmärrän hänen huolensa täysin – hän on aivan raskauden loppumetreillä ja me olemme Euroopassa! Toisaalta me emme voi mennä viikkoja etukäteen just in case. Vaikka mieheni pystyy melko joustavasti järjestelemään työnsä, niin ei hänkään voi olla kuukausia pois toimistolta. Ja jos olemme kuukauden aikaisessa, niin sitten voimme viipyä kuukauden vähemmän vauvojen synnyttyä ja tätäkään emme haluaisi. Haluaisimme viettää vähintään vauvojen ensimmäisen kuukauden Yhdysvalloissa. Jennifer on lupautunut pumppaamaan äidinmaitoa ja vauvat saisivat näin parasta mahdollista ravintoa korvikkeen sekaan ja toivottavasti myös vahvistuisivat hieman ennen pitkää lentoa kotiin.

Sovimme Jenniferin kanssa stand by – järjestelyistä. Minä katson päivittäiset lennot Kaliforniaan, että tiedämme heti millä lentoyhtiöllä ja -reitillä lentää minäkin päivänä, jos lähtö koittaa. Laukut ja tavarat pitää olla katseltuna valmiiksi. Tavoitteena on päästä sairaalaan 24 – 36 tunnin sisään, joka sekin voi olla liian myöhäistä itse h-hetkeen, mutta ainakin vauvat saavat vanhempansa hetimiten. Mikäli kaikki sujuu rauhallisesti vielä pari viikkoa, niin ajatus on, että minä lentäisin viimeistään helmikuun kolmannen viikon jälkeen. Ihan jo Jenniferin mielenrauhan vuoksi. Mieheni seuraisi viikkoa myöhemmin. Laskettu aikamme on maaliskuun 9, eli viikot 34-36 olisi turvatut. Vaikka Jenniferin lääkäri vaikuttaa hyvin varmalta, että pääsemme hyville viikoille, niin mitä tahansa voi tapahtua. Millä hetkellä tahansa!

Voi että, pelkästään tämän postauksen kirjoittaminen nostaa pulssin ja saa posket punottamaan. Tämä alkaa ihan aikuisteoikeesti olemaan lähellä. Mieletöntä. Pelottavaa. Mahtavaa. Jännittävää. Ihmeellistä…

Ja niin – onnea kaikille monikkoperheille! <3