Sanottu irti
”Saatiin uudet budjetit, uudet kustannusleikkaukset. Sulle suunniteltu vakanssi meni siinä.”
Eli siinäpä se kaikessa yllätyksettömyydessään. Keskustelu ylemmän pomon kanssa oli samanaikaisesti terapeuttinen ja turhaannuttava. Hän vakuutti, kuinka he olisivat ottaneet minut avosylin takaisin, mutta viimeisimmät nipistykset eivät sitä enää sallineet. Samaan hengenvetoon hän lupasi kaiken mahdollisen tuen, referenssit ja muut. Siihen on tyytyminen. Mitähän muuta edes olisin halunnut kuulla?
Seuraava tapaaminen henkilöstöhallinnon ja esimieheni alkoi vähän nihkeästi. HR-leidi veti hymyn korviin saakka ja pirteästi käsi ojossa kyseli ”how are you?” Kätellessäni katsoin häntä suoraan silmiin ja vastasin ”well how do you think I am in this situation?” En malttanut olla jatkamatta ja kysyin perään ”how people actually answer to that question before such a meeting?”. Leidi vilkaisi vaivaantuneesti pomoani ja istuutui suoristamaan papereitaan samalla mumisten ”I understand”.
Sitten pomo ulkomuistista selosti koko pakollisen litanian. Sopimuksesi on irtisanottu tästä ja tästä päivästä alkaen, palkkaa maksetaan siihen ja siihen päivään ja niin pois päin. Yritin näyttää läsnäolevalta, mutta mielessäni katselin itseäni katonrajasta. Tässä minua nyt ollaan irtisanomassa. Tässä pienessä, harmittomassa neukkarissa istun nyt minä saamassa potkuja.
Käytävällä kävelee ihmisiä. He eivät varmaan osaa arvata, ettei täällä käydä lävitse kasvuennusteita tai tulevia lakimuutoksia. Täällä irtisanotaan minua. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui lopulliselta. Minut on jätetty. Työnantajani ei enää tarvitse minua, ei enää halua minua. Olen vain kustannus, taakka.
Yhtä nopeasti kuin aloitinkin, päätin myös lopettaa itsesäälissä rypemisen. Aloin ihan tosissani seuraamaan HR-leidin esitelmöintiä käytännön asioista, työtäänhän hänkin vain tekee. Kuuntelin kursseista ja ammattilaisista, joiden kanssa voin hioa työnhakutaitoja ja keskustella urasuunnitelmista. Kuuntelin, kuinka minun ei tarvitse tulla töihin koko irtisanomisajalla ja kuinka tietyt etuudet ovat voimassa vielä ensi vuoden aikana. Sovin pomon kanssa tulevani tammikuussa vielä toimistolle palauttamaan tietokoneen ja kulkuluvan sekä moikkaamaan tiimiä. Kyselin loppuun vielä muutamista asioista ja asiallisesti kiitin tapaamisesta toivottaen hyvät joulut ja uudet vuodet.
Olo oli haikea ensimmäiset askeleet työpaikan ulko-oven jälkeen. Sitten mieleni kirkastui ja soitin miehelleni kertoen iloiset uutiset: vauvalomani jatkuu firman sponsoroimana vielä huhtikuuhun saakka! Toki tällä on ikävä knock-on-efekti suunnitellulle lastenhoitajalle, mutta näin nämä asiat muuttuvat välillä.
Tällä hetkellä en oikein tiedä miten päin olisin. Toisaalta on ihana tietää, että saan viettää vielä kevään vauvojeni kanssa, toisaalta tämä yhtäkkinen vapaus tuntuu omituiselta. Päässä on miljoonia ajatuksia mitä voisin tehdä, mutta en meinaa saada mistään kunnolla kiinni.
Saa nähdä mihin suuntaan tästä lähdetään.
