Unelmat vaihtuu toisiin
Olemme laittaneet unelmakotimme, unelmiemme kodin, myyntiin. Ostimme tämän ihanuuden alkuvuodesta 2012, kun se oli vielä rakenteilla. Oli huumaavaa päästä suunnittelemaan omaa kotia. Omaa kotia.
Useat illat venyivät yli puolen yön, kun suunnittelimme ja etsimme posket hehkuen pohjaratkaisuja, kaakeleita, kodinkoneita, tapetteja, vessanpönttöjä ja kaappien vetimiä. Välillä iski epätoivo, kun keittiön suunnitelma ei vielä viikkojenkaan sumplimisen jälkeen loksahtanut kohdilleen. Tai kun saunan lattian kaltevuudesta jouduttiin vääntämään kättä rakennusmestaria myöten.
Poksauttelimme mielissämme kuohareita, kun lopulta löysimme juuri sen etsimämme kylpyammeen, joka määritti koko kylpyhuoneen järjestyksen. Tai kun haukoimme henkeämme nähdessämme ensimmäistä kertaa puulattiamme tai vierashuoneen Marimekko-tapetin; ne olivat juuri niin hienoja, jopa hienompia, mitä uskalsimme toivoa.
Tässä se nyt on – unelmiemme koti.
Mutta lopulta tästä tuli vähän sellainen fairytale gone bad – tarina ja suuressa määrin asunto joutui sijaissyntipukiksi. Muuttaessamme asuntoon olin vastikään saanut ylennyksen ja työtahti muuttui sen myötä. Usein saavuin kotiin vasta iltakymmeneltä – heitin pussinuudelit tai pikakaurapuurot naamaan ja suihkun kautta sänkyyn. Uuden kodin myötä työmatka tuplaantui, mikä ei auttanut asiaa lainkaan. Pian alkoi tulla pientä terveyskränää.
Olin väsynyt ja tyytymätön. Asunto alkoi näyttäytymään minulle hankalana. En halunnut joka aamu menettää hermojani ruuhkassa. Tai ystäviäni tavatessa stressata viimeistä junaa. Tai pitkän työpäivän jälkeen ajaa vielä kolme varttia silmät ristissä, kun en hahmottanut enää edes edessä ajavan auton rekisterinumeroa.
Sivusilmällä katselin työpaikkoja lähempää, mitään varteenotettavaa kuitenkaan löytämättä. Haaveilin työmatkasta polkupyörällä. Haaveilin elämästä, jossa maanantaistakin voisi nauttia. Että arki-iltanakin ehtisi tehdä ruokaa, tai käydä lenkillä, tai tavata ystäviä. Yhtäkkiä elämästäni oli tullut kamalaa suorittamista ja pystyin vain haaveilemaan normaalista elämästä.
Päätös sijaissynnytysprosessiin lähtemisestä avasi ketsuppipullon ja pyöräytti solmuun menneen lankarullan avautumaan. Heti prosessiin lähtemisen jälkeen päätimme laittaa työkuviot sivuun ja toteuttaa toisen ison unelmamme, pitkän reppureissun. Unelmakotimme laitoimme vuokralle ja maailmalta palatessamme emme muuttanetkaan takaisin vaan jatkoimme vuokraamista vielä lähes vuodella.
Muutimme 30-neliön pikkukämppään, joka oli aivan loistava päätös. Sekä minä, että mieheni nautimme täysin siemauksin yhtäkkisestä elämän helppoudesta. Kaikki oli lähellä: työpaikka, ystävät, harrastukset, ravintolat. Kuten reilu vuosi sitten kirjoitin ”Onnellisuus ei vaadi pariasataa neliötä” ja se piti kyllä paikkansa. En kaivannut unelmakodistamme oikeastaan mitään. Ehkä saunaa syksyn viiletessä, mutta kuntosalilla pääsin saunaankin lähes päivittäin. Niin – nythän minulla oli aikaa käydä kuntosalilla!
Lasten syntymän jälkeen palasimme takaisin unelmakotiimme ja tänä aikana tunne on vain vahvistunut entisestään – unelmakotia tärkeämpää on tavoitella unelma-arkea, sillä sitähän se elämä enimmäkseen on. Arkea. Kuten viime syyskuussa jo uumoilin, olemme päättäneet muuttaa takaisin kaupunkiin. Tämän hetkinen unelma on saada mieheni ja minun työpaikat sekä lasten hoitopaikka lähelle toisiaan. Unelmamme on tehdä arjestamme mahdollisimman joustavaa. Unelmamme on pystyä edes pikkaisen nauttimaan jopa maanantaista.
Kadunko päätöstämme ostaa unelmakoti? Näin on minulta kysytty, kun olemme ystävillemme kertoneet myyntiaikeistamme vain muutaman vuoden jälkeen ostosta. Mikäli emme saa asuntoa myytyä tai joudumme myymään sen selvästi ostohintaamme alhaisemmin, silloin ehkä. Mutta muuten en kadu, en ollenkaan. Tämä asunto oli unelmamme monta vuotta ja sen täyttyminen oli yksi elämän siihen astisista kohokohdista. En varmaan ikinä unohta sitä fiilistä, kun avaimen luovutuksen jälkeen sivelin keittiösaarekkeen itse valitsemaani valkoista kivipintaa; yksi unelma oli täyttynyt.
Nyt se on vaihtunut toiseen.