Meillä on ollut Nuuskiksen kanssa varsin tapahtumarikas viikko kaikin puolin, ja matkustimme eilen kahdestaan New Yorkista Helsinkiin. Reissu meni hienosti, ja kirjoittelen siitä pian – mutta haluan ensin kirjoittaa toisesta kokemuksesta, joka tapahtui aikaisemmin tällä viikolla. Päädyin nimittäin imettämään itselleni tuntemattoman äidin seitsemän päivän ikäistä vauvaa New Yorkin passitoimistossa.

Hyi, yök, kamalaa, outoa, epäluonnollista, en ikinä voisi tehdä noin, sairasta!?!?!? Veikkaan, että tämä saattaa olla monen ajatus ja ensireaktio. Mutta ei – ei se ollut kamalaa, eikä outoa, eikä epäluonnollista, vaan päin vastoin. Tilanteessa ei myöskään itse asiassa ollut varsinaisesti kyse imetyksestä, vaan imetys oli tapa auttaa kanssaihmistä hädässä – joten lue ennen kuin tuomitset.

Olin passitoimistossa Nuuskiksen kanssa hakemassa omaa Amerikan passiani. Minusta tuli jokin aika sitten Amerikan kansalainen, ja koska olimme matkustamassa Suomeen, tarvin Amerikan passin reissua varten sillä Amerikan kansalaisena en saa enää matkustaa pois Amerikasta tai Amerikkaan muulla kuin jenkkipassilla. Jo odotustilassa istuskellessani kiinnitin huomiota käytävältä kaikuvaan ihan pienen vauvan itkuun – tiedättehän, se vastasyntyneen sydäntä särkevä, pieni mutta samalla niin iso huuto. En kuitenkaan silloin ajatellut asiaa sen enempää, muutaman kerran passitoimistossa vierailleena olen huomannut, että siellä on usein perheitä todella pienien vauvojen kanssa hakemassa passia joko itselleen tai vauvalle. Saatuani oman passini suuntasin Nuuskiksen kanssa vessaan vaihtamaan vauvan vaipan ennen kotiin lähtöä – ja löysin vessasta lohduttomasti itkevän äidin ihan pienen yhtä lohduttomasti itkevän vauvan kanssa. Äiti istui tuolilla hoitopöydän vieressä, käsi hoitopöydällä makaavan vauvan päällä, tavarat levällään. Hän nyyhkytti voimakkaasti, ja vauva itki kovaa, huutavaa itkua. Ihmisiä käveli sisään ja ulos, jokainen tuijotti, kukaan ei pysähtynyt. Menin äidin luokse, laitoin käden olalle ja kysyin mikä on hätänä ja miten voisin auttaa. Äiti kertoi itkun lomasta, että he ovat hakemassa seitsemän päivän ikäiselle vauvalle passia, ja koko perheen piti lentää vielä samana päivänä takaisin kotimaahan Egyptiin. Passissa ja syntymätodistuksissa kesti kuitenkin kauemmin kuin he olivat luulleet, joten äiti ja vauva joutuisivat lentämään kotiin pari päivää myöhemmin, mutta vauvan isä joutui lähtemään alkuperäisellä lennolla töiden takia. Isä odotti ulkopuolella, mutta oli lähdössä suoraan passitoimistosta lentokentälle. Äiti kertoi että vauva on nälkäinen -hän koki, että maitoa ei tule tarpeeksi tai tarpeeksi nopeasti, sillä vauva imaisee vain kerran tai kaksi ja irroittaa sen jälkeen otteen, jatkaen itkemistä. Hän kertoi ottaneensa vahingossa liian vähän korviketta mukaan, ja korvike oli loppunut kesken, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän sanoi ettei halunnut lähteä ulos vessasta, koska kaikki tuijottavat itkevää vauvaa, hän koki olevansa huono äiti ja koki että kaikki ajattelevat hänestä pahaa, koska hän ei saa pientä vauvaansa rauhoitettua ja ruokittua. Äiti kysyi, olisiko minulla korviketta – mutta ei ollut, koska Nuuskis on aina syönyt vain rintamaitoa. 

Kun katsoin tätä äitiä, minulle tuntematonta ihmistä, muistin niin hyvin kaikki ne tunteet jota hän kävi läpi uutena pienen vauvan äitinä. Sen väsymyksen, epätoivon, pelon, riittämättömyyden tunteen, kaaoksen ja epävarmuuden joka iskee hetkittäin varmaan jokaiseen uuteen äitiin. Muistin ne hetket kun lapsi ei rauhoitu, ja koin olevani maailman huonoin äiti. Muistin miten pienen vauvan itku iskee syvälle sydämeen. Muistin miten helppo oli vajota epätoivoon kun tuntui, ettei mikään auta – ja tässä tämä äiti oli, uupuneena, juuri synnyttäneenä, pienen vauvansa kanssa passitoimistossa ihmisten ilmoilla yrittämässä saada lapsen paperiasioita kuntoon. Mietin, että jotenkin minun pitää häntä auttaa, ja jotenkin tilanne piti rauhoittaa, sillä äiti vaikutti siltä että hän ei jaksaisi enää hetkeäkään. Epäröin hetken ennen kun tarjosin sitä, mitä minulla oli tarjota – pelkäsin että kenties äiti loukkaantuisi, ajattelisi että olin omituinen ja kummallinen. En kuitenkaan osannut tehdä muutakaan, joten kysyin häneltä miltä hänestä tuntuisi, jos minä yrittäisin imettää hänen vauvaansa sen verran, että saataisi vauva rauhoittumaan ja sitten voitaisi yhdessä miettiä, mitä seuraavaksi tehtäisi. 

Äiti tarttui tarjoukseen hetkeäkään epäröimättä, miettimättä asiaa sekuntiakaan. Istuin tuolille, annoin oman lapseni hänelle pideltäväksi, otin pienen vauvan syliin, ja tarjosin rintaa. Vauva hamuili hetken, tarttui kiinni, ja alkoi imemään. Imetin vauvaa vain muutaman minuutin, jonka jälkeen hän rauhoittui ja nukahti. Siirsimme vauvan äidin kantoreppuun nukkuvana, ja nyt helpotuksesta itkevä äiti halasi minua ja lastani tiukasti, kuiskaillen kiitoksia korvaani. Äiti sanoi menevänsä käytävälle etsimään miehensä ennen kuin tämä lähtee kohti lentokenttää, ja sanoi odottavansa minua – jäin itse imettämään vielä Nuuskista. Olin hieman huolissani siitä, miten vauvan isä mahtaisi suhtautua siihen että täysin tuntematon nainen oli juuri imettänyt heidän vastasyntynyttä tytärtään, mutta tultuani ulos vessasta mies odotti minua syvästi kiitollisena ja kertoi, että muslimiuskon mukaan lapsemme ovat nyt maitosisaruksia koska heitä on imetetty samasta rinnasta. Hän kysyi lapseni nimeä, sillä ajatus sisaruudesta on niin vahva että samasta rinnasta ruokitut lapset eivät esimerkiksi saa mennä naimisiin keskenään – Nuuskiksella on siis nyt pikkusisko Egyptissä 🙂

Vauvan isä lähti lentokentälle, ja me lähdimme äidin kanssa etsimään korviketta. Jäimme ulos istuskelemaan ja juttelemaan, sillä hänen piti vielä odottaa vauvan passin valmistumista. Puhuimme yhdessä äitiydestä ja synnytyksestä – hänen lapsensa oli syntynyt suunnittelemattomalla keisarinleikkauksella, ja ympäri Manhattania liikkuminen pienen vauvan kanssa viikko keisarinleikkauksen jälkeen oli hänelle totta kai uskomattoman raskasta ja hankalaa, mutta paperihommat piti saada hoidettua jotta he pääsisivät kotiin. Hän puhui riittämättömyyden tunteesta, kun koki ettei pystynyt ruokkimaan vauvaansa rinnasta – mutta sanoin, että on ihan normaalia että stressi, unenpuute, syömättömyys ja kaikki tämä hänen elämäänsä tällä hetkellä liittyvä kaoottisuus vaikuttavat maidontuloon, ja että korvikkeen antamisessa ei ole mitään vikaa tai hävettävää. Sanoin että voin hyvin olla, että maito on ehkä vähän tiukassa ja pienellä vauvalla huutava nälkä iskee hetkessä, mutta kärsivällisyyttä tai voimia imeä kunnolla ei vielä aina ole – ja kun siihen yhdistetään äidin ahdistuneisuus ja koko tilanteen kaoottisuus, ei ole ihme ettei imetys New Yorkin kiireisessä ja meluisassa passitoimistossa ottanut sujuakseen. Sanoin että imetystä ehtii harjoitella vielä ihan rauhassa kunhan heidän elämänsä rauhoittuu ja he pääsevät kotiin Egyptiin, mutta että siitä ei pidä nyt stressata liikaa, vaan tärkeintä on äidin ja vauvan hyvinvointi ja kotiin paluu. Puhuimme siitä, kuinka haastavaa äitiys on ja kuinka vaikeaa on käsitellä kaikkia niitä tunteita joita äitiyteen liittyy, ja vastata odotuksiin – sekä omiin että muiden – kun tuntuu että taidot ja voimat riittävät hädin tuskin hereillä pysymiseen. Hän kertoi minulle myös kotimaansa tilanteesta, siitä miten haastava yhteiskunta se on erityisesti naisille, ja kertoi toivovansa tyttärensä saavan varttua ja kasvaa vahvaksi naiseksi paremmassa Egyptissä. Hänen tyttärellään on nyt kuitenkin vaihtoehtoja – synnyttyään Amerikassa, tytär on nyt myös Amerikan kansalainen. 

Ennen kuin tiemme erkanivat, vaihdoimme numeroita ja kehotin äitiä soittamaan mikäli hän tarvitsisi vielä apua ennen Egyptiin paluuta. Puhuimme puhelimessa useita kertoja seuraavien kahden päivän aikana – hän sai kaikki tarvittavat paperiasiat hoidettua, ja torstaina äiti ja vauva lensivät takaisin Egyptiin. He ovat päässeet kotiin turvallisesti, ja ovat nyt perheen keskellä tutussa ympäristössä. 

Olen miettinyt tätä tilannetta ja äitiä paljon kohtaamisemme jälkeen – miettinyt sitä, toiminko jotekin oudosti tai väärin, oliko teossani jotain kummallista tai luonnotonta, ylitinkö jonkinlaisen yksityisyyden rajan. Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että tekisin saman uudestaan koska tahansa. Vaikka olenkin kova imetyksen puolesta puhuja, tässä tilanteessa ei ollut varsinaisesti kyse imetyksestä, vaan toisen äidin ja kanssaihmisen auttamisesta. On helppo kirjoittaa ja keskustella äitisodista ja toisiaan arvostelevista, kitkerän katkerista kritiikkimutseista, koska sellaiset keskustelut kiinnostavat aina, lehdissä ja telkassa – mutta joka päivä äidit puhaltavat myös yhteen hiileen, kohtaavat toinen toisiaan tietäen tarkalleen mitä toinen tuntee, kokevat samoja asioita, pelkoja, ajatuksia, epävarmuuksia. Olen aivan varma, että meissä äideissä on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja, ja me kaikki pelkäämme muiden kritiikkiä ja epäonnistumista. Siksi on niin tärkeää ojentaa käsi toiselle aina kun se on mahdollista – tarjota apua ja tukea, kuunnella, ymmärtää, nähdä ihminen ihmisenä, olla ihminen ihmiselle. Moni tarinan kuullut on kommentoinut, ettei itse olisi pystynyt antamaan omaa lasta toisen imetettäväksi koska se olisi tuntunut liian pahalta – mutta luulen että useampi itse asiassa olisi toiminut ihan samalla tavalla kuin tämä Egyptiläinen äiti toimi. Hän ei kokenut toisen naisen tarjoavan hänen lapselleen jotain mihin hän ei pystynyt, vaan hän toimi lapsensa parhaaksi haastavassa, raskaassa tilanteessa. Hän otti vastaan apua hetkenä, jolloin hän tarvi sitä. Erotessamme uusi egyptiläinen ystäväni vielä halasi minua, ja sanoi että oli kohtalo että kohtasimme – että kaikista ihmisistä juuri minä kävelin siihen vessaan sillä hetkellä, ja pystyin tarjoamaan hänelle ja hänen vauvalleen apua, ja että tällaiset kohtaamiset jäävät muistiin loppuelämäksi. Hän myös sanoi, että lapsillamme on nyt aina yhteys toisiinsa, olivatpa he missä päin maailmaa tahansa.

Imetyksen merkitys ja voima on suuri, mutta sitäkin suurempi on meidän kaikkien kyky olla toinen toistemme tukena ja apuna – ei ainoastaan tutuille, mutta myös tuntemattomille ihmisille. Ehkä siinä piilee hyvän elämän salaisuus – että ennen kuin näemme sen, mikä meitä erottaa, oppisimme tunnistamaan kaiken sen mikä meille on yhteistä. Ympäri maailmaa äidit pyrkivät kohti samaa lopputulosta: Oman lapsen parasta. Se on mielestäni aika iso yhdistävä tekijä, ja pienilläkin hyvillä teoilla ja ystävällisillä eleillä voi ihan oikeasti muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi.