Rotista ja suomalaisuudesta

Eilen kahdelle suomalaiselle varsin tunnetulle bloggaajalle lähetettiin postissa kuollut rotta.

Korjaus: eilen kahden suomalaisen bloggaajan perheenjäsenille – tarkemmin 81-vuotiaalle äidille ja kolmevuotiaalle pojalle – lähetettiin postissa kuollut rotta.

Mietitäänpä tätä hetki. Joku henkilö Suomessa on siis joko ostanut tai pyydystänyt kaksi rottaa (tai kenties enemmänkin, kuka tietää monta rottakirjettä on vielä kenties matkalla ja kenen vauvalle/mummolle/sairaalle äidille osoitettuna), ottanut ne jotenkin hengiltä, pakannut rotat kuplamuoviin, laittanut kirjekuoreen, ja kirjaillut päälle kolmevuotiaan lapsen ja 81-vuotiaan vanhuksen nimen. Kyseinen henkilö on iskenyt postimerkin kulmaan, kiikuttanut kuoret postiin – and then what? Vihellellyt tyytyväisenä kotimatkalla tuntien ylpeyttä teostaan? Kenties retostellut sillä kavereille livenä ja netissä, että siitäpä saavat nuo mamuhyysärit ja vihervassarit ja isänmaan petturit, kyllä ne nyt saa opetuksen! Ehkä kyseinen henkilö jopa soitti omalle äidilleen ja ylpeästi huudahti, ”Hei äiskä, arvaa mitä mä tein tänään!”

Siis anteeksi nyt, mutta mitä helvettiä täällä tapahtuu? Seuraan kotimaani tapahtumia ulkomailta käsin sydän ja mieli raskaana, sillä en enää tunnista yhteiskuntaa omakseni. Minne on kadonnut yhteisöllisyys, toisten auttaminen, heikomman tukeminen? Olen asunut maissa jossa eletään niin paljon vähemmällä, mutta annetaan toisille niin paljon enemmän. Olen istunut pöytään savimajoissa joissa eteeni on tuotu kyseisen perheen koko viikon ruokavaroja edustava ateria. Ihmiset, joilla ei ole juuri mitään, ovat jakaneet kanssani kaiken sen mitä heillä on tarjota – mutta meillä Suomessa ja Euroopassa, missä pöytä globaalisti puhuen yhä ihan oikeasti notkuu hyvinvoinnin alla, isketään ovet kiinni kärsimyksen edessä ja sorrutaan yhä alempiarvoisiin taktiikoihin toisin ajattelevien hiljentämiseksi ja pelottelemiseksi. 

Milloin Suomesta on tullut yhteiskunta, jossa ei enää voi ilmaista mielipidettään asioista julkisesti ilman pelkoa väkivallasta tai uhkailusta? Milloin Suomesta on tullut yhteiskunta, jossa pieni joukko vihaisia ja rasistisia ihmisiä kuvittelee että heillä on jonkin sortin oikeus käyttäytyä noin muita ihmisiä kohtaan ja kuvitella että se on jotenkin perusteltua? Milloin meistä, entisestä kehityksen, hyvinvoinnin ja tasa-arvon mallimaasta, tuli Suomi jossa ihmisiä pelotellaan polttopulloilla ja väkivallalla, rasismin symboleilla, kuolleilla rotilla? Ja missä ovat päättäjät ja virkavalta, jotka tuntuvat jatkuvasti reagoivan näihin tapahtumiin kiirehtimillä torumaan ”molempia ääripäitä” sen sijaan että ihan oikeasti ottaisivat härkää sarvista ja sanoisivat suoraan, selkeästi ja ilman mitään muttia tai jossitteluja että tällaista ei yksinkertaisesti suvaita. 

Haluan uskoa, että enemmistö suomalaisia ei kuulu tähän radikaaliin, rasistiseen ja väkivaltaiseen ryhmään äärimmäisen vihaisia miehiä ja naisia jotka kokevat että on tällainen käyttäytyminen on hyväksyttävää, jopa perusteltua. Että enemmistö suomalaisista kunnioittaa jokaisen ihmisen oikeutta elää turvassa ilman pelkoa väkivallasta, ja ymmärtää että vaikka nykyinen pakolaistilanne on vaikea ja Suomalainen yhteiskunta käy läpi monenlaisia muutoksia ja haasteita, toisen yksilön ihmisyyden kieltäminen ja väkivallan käyttäminen muutoksen vastustamisen välineenä ei koskaan ole oikea eikä hyväksyttävä ratkaisu. Haluan uskoa, että suurin osa suomalaisista ymmärtää että tällaiset teot eivät tee mitään muuta kuin entisestään heikennä ja murra sitä suomalaisen yhteiskunnan selkärankaa joka perustuu yhtäläisiin oikeuksiin, ihmisarvoon, tasa-arvoon. 

Mutta henkilöt jotka lähettelevät anonyymeja tappouhkauksia, raiskausuhkauksia ja kuolleita rottia eivät edusta enemmistöä. Nämä ovat niitä henkilöitä, jotka jakavat Facebookin ryhmissä uutisia mereen hukkuneista pakolaisista hymynaamojen ja peukkujen, kenties jopa sydänemojien saattelemina. Nämä ovat niitä henkilöitä, jotka hekumoivat toisten ihmisten kärsimyksellä ja kuolemalla, sillä heidän hämmentyneissä aivoissaan jotkut ovat vain vähemmän ihmisiä kuin he itse, olipa syynä sitten ihonväri, etnisyys, uskonto tai kotimaa. Nämä ovat niitä henkilöitä, jotka katsovat asialliseksi fantasioida naisten raiskauksilla ja väkivallalla, ja pyrkivät pelottelemaan hiljaiseksi ne jotka uskaltavat ajatella asioista toisin ja tuoda ajatuksensa julki. Nämä ovat henkilöitä joiden moraalinen kompassi on jossain kohtaa vinksahtanut niin vinoon, että he eivät yksinkertaisesti enää kykene näkemään omien tekojensa tuomittavuutta, vääryyttä – ja myös naurettavuutta. 

Nämä henkilöt ovat kasvottomia pelkureita, ja Suomen ”puolustamisen” käyttäminen oikeutuksena väkivallalle ja pelon lietsonnalle häpäisee Suomen, historiamme ja kaiken sen mitä suomalaisuus ihan oikeasti edustaa. Se ei nimittäin ole valkoisuus tai arjalaisuus tai rasistinen mielikuva jostain kummallisesta ”puhtaasta rodusta” jota ei ikinä ole ollut olemassakaan, vaan Suomi edustaa jotain ihan muuta: Kehitystä, ihmisarvoja, ihmisoikeuksia, sivistystä, huolenpitoa, hyvinvointia. Suomalaiset sotilaat, oma ukkini mukaanlukien, eivät todellakaan taistelleet tämän maan vapauden ja itsenäisyyden puolesta jotta joku selkärangaton idiootti voi lähettää kolmevuotiaalle lapselle kuolleen rotan postissa.

Meinasin ensin sanoa, että hävettää olla suomalainen – mutta ei hävetä, koska en suostu tunnustamaan näitä henkilöitä kanssasuomalaisiksi. Sen sijaan keskityn henkilöihin jotka oikeasti tekevät Suomessa todella tärkeää ja hienoa työtä ja nostavat esiin tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita, kuten vaikka Li Andersson, Emma Kari, Veronika Honkasalo, Koko Hubara, Emmi Nuorgam – ja ehdottomasti Saku Timonen ja Jori Eskolin – huolimatta siitä että he ovat jatkuvasti väkivaltaisten uhkailujen kohteena. Suomi on täynnä ihmisiä jotka yrittävät rakentaa yhteiskunnasta sellaista, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Ihmisiä, jotka uskovat ihmisoikeuksiin, ihmisarvoon ja muiden kunnioittamiseen. Ihmisiä, jotka eivät suostu olemaan hiljaa vääryyksistä huolimatta siitä, kuinka vaikeaa tämän päivän Suomessa on yrittää käydä minkäänlaista kunnollista dialogia näistä aiheista. Heidän rinnallaan olen ylpeä siitä, että olen suomalainen, ja uskon että heitä on paljon enemmän kuin väkivaltaa ihannoivia rasisteja. 

Toisessa päässä keskustelua kirjoitetaan vaikeista ja haastavista, mutta sitäkin tärkeämmistä teemoista omalla nimellä, omilla kasvolla, omalla identiteetillä – ja toisessa päässä lähetetään kuolleita rottia nimettömänä ja kasvottomana lapsille ja vanhuksille pelottelukeinona.

Kumpi olikaan se ääripää?