Ovikello pirahtaa, särkee unen ja koirat alkavat haukkua. Samassa kuulen vauvan huutavan vaunuissa vaativasti. Ryntään puoli unessa haukkuvien koirien luo, tönin niitä kauemmaksi ja avaan oven. Oven takana seisoo herttainen, valkeatukkainen mummo, kädessään tabletti. 

– Joo, nyt ei pysty, kuulen itseni mokeltavan ja vetäisen oven kiinni, ennen kuin mummo ehtii sanoa sanaakaan. Menen vaunujen luo, kurkistan verhojen taakse. Ei enää toivoakaan, että saisin pojan nukkumaan. Kiroan, nostan vauvan syliini ja menen istumaan sohvalle ja yritän selvitä pahimmasta sydämen tykytyksestä. 

Miehelläni oli juuri toinen yövuoro, olen ehtinyt viedä esikoiseni ensimmäistä kertaa päiväkotiin. Kotiin tultuani kiukkusin miehelle, kun hän ei ollut ymmärtänyt syöttää kuopusta, vaikka pöydällä ei ollut puuro-astiaa. Miten hän ei nyt sitä ymmärtänyt? Vauva itkee nälkäänsä, ja työnnän sen pieneen suuhun rinnan pahimpaan hätään. Pienet (ja silti niin suuret) lämpimät kädet takertuvat tiukasti hiuksiini ja ahne syömisen ääni alkaa kuulua. Katson syyttävästi miestäni, joka pakenee lopulta makuuhuoneeseen:

– Mikä järki tässä nyt on, olisithan sie voinut vähän aikaa nukkua. 

– Ei tässä nyt perkele mitkään tunnin unet auta! 

Olen taas itkun partaalla, väsyttää niin paljon. Viime yönä ja toissa yönä pisin unisaldoni oli 2 tuntia. Toisena yönä esikoiseni huusi meidän sängystä äitiä, ettei hän joutuisi olemaan yksin. Minä olin poikien huoneessa imettämässä vauvaa, joka oli heräytynyt, kun en ollut mennyt tarpeeksi pian hänen luokseen. Teki mieli parkua, mutta menin raskain askelin imettämään meidän sängyn päätyyn, että edes joku saisi nukkua. Kuopus heräsi uudestaan ennen kuutta, jolloin sain vielä imetyksellä hänet unille. Esikoinen ehti jo herätä. Hän on juuri oppinut yökuivaksi, pissihätä tulee aina kuudelta. Laitoin youtubesta pyörimään traktorivideoita ja jatkoin unia vielä hetken, ennen kuin piti ruveta valmistautumaan ensimmäiseen hoitopäivään. Kävelemme lähellä olevalle päiväkodille, poika on innoissaan siihen asti, kunnes minun tulisi hänet jättää yksin toisten lasten ja hoitotätien kanssa. Hän kiemurtelee syliini ja nyyhkyttää äitiä. Sydän särkyneenä sanon hänelle heipat, vilkutan ja katoan ovesta ulos. Henkäisen helpotuksesta, tiedän pääseväni pian nukkumaan.

Eihän se kaupustelijamummon vika ollut, että hän sattui tulemaan juuri vääränä päivänä, väärään aikaan. Mutta kyllä hän sai kaikki mahdolliset kiroukset ylleen, mitä väsynyt äiti voi lähettää. Pohdin jo, että laitan oveen kyltin, missä on kuva pitbullista tai doobermannista, ja alle tekstin ”meillä ei pidetä kaupustelijoista”

Viimeistä yötä edeltävänä iltana avaan tietokoneen, perustan blogin ja aion oksentaa tänne kaiken väsymyksen, ikävän ja satunnaisen ilon, mikä sisälläni pyörii. Tervetuloa väsyneen, valvovan äidin elämään. 

Matleena