Kävin perjantaina koronapiikillä. Kyllä siitä vähän kipeäksi tuli. Harmitti hieman juoksutreenien puolesta mutta en kuitenkaan ilmeisesti saanut edes sydänlihastulehdus. Pääsin kuitenkin alkuviikosta jo treenin makuun, mutta väsymys ja pöhkö olo vaivaavat yhä. Varmaankin sitä kuuluisaa aivosumua. Toki palasin treeneihin melko ryminällä, en laadun, mutta määrän puolesta. Eiköhän tämä tästä, toivon, ettei lievästi aivovaurioinen oloni ole rokotevaurio. (tämä on huumoria, toim.huom.)

Mietin viime viikolla myös elämiemme kuplautumista. Ajatus lähti maalauskurssin kahvitunnilta, kuultuani kysymyksen ”onko teillä kaikilla kesämökit?”. Tuota, tottahan toki, itseasiassa ajattelin juuri ostaa toisen ja lisäksi pari sijoitusasuntoa! Eli ei, eikä koko kysymys meinaa mahtua maailmankuvaani. Onko se siis joku normi? Oli porukassa joku muukin mökitön. Eikä siinä, mikäs siinä kesämökissä, noh en ehkä vuokra-asujana muutenkaan ymmärrä mökinomistamisen sietämätöntä keveyttä. Luontokaipuun kyllä ymmärrän, emme ole oikeasti niin erilaisia, omistimme jotain tai emme.

Tällä viikolla luin Anna Kontulan kirjan Pikkuporvarit. Tämä helpotti ulkopuolisuudesta tuntemaani tuskaa, kun ymmärsin paremmin mistä oli kyse. Itse olen yhdeksänkymmenluvun laman lapsi. Omaan perheeseeni lama osui pahasti samanaikaisesti muiden ongelmien kanssa. Ehkä tähän liittyy joitain raskaita kokemuksia, mahdollisesti ylisukupolvisia. Myönnetään, kuulostaa kyllä mukavalta eristäytyä välillä kesämökille. Onneksi sisareni asuu maalla, niin voin halutessani lähteä hakemaan kesämökkitunnelmaa.

Noniin, olen siis työkyvyttömyyseläkkeellä, paljastetaan se nyt. Päädiagnoosini on Asperger. En tiedä, olenko yhtä hullu ja kyvytön kuin luulen. Tällä hetkellä uskon olevani lähinnä syyllisyyden ja surun lamaannuttama. Mistä nämä kumpuavat, sillä ei kai tunteiden säätelyn kannalta ole merkitystä. Jos nyt tarkkoja ollaan, en ole täysin lamaantunut. Haluton ehkä ja iloton.. Ja jälleen kerran pettynyt kun mielialansäätelyni ei onnistunutkaan. Noidankehä kiertää itseään.

Nykyinen mielialani ei vaikuta olevan otollinen henkilökohtaisten tavoitteiden ja motivaation löytämiseen. Vähän kyllä haluan jotakin, en ole oikein varma kuitenkaan, että mitä. Ja toisaalta haluan vain olla mukavasti. Ehkä tämä vielä kirkastuu. Ja koska en ole oikein osannut nauttia tavoitteiden saavuttamisesta, motivaationi kärsii. Muutenkin jokin osani haluaa jotakin, mutta toinen osani haluaakin jotakin muuta ja vesittää edellisen toimet. Tasapaino säilyy?

Lisäksi voimaantumiskeinoni ovat, noh raivoa ja uhmaa. Yksi ystävällinen psykiatri kyllä sanoi minulle, että aggression voi suunnata esimerkiksi kunnianhimoksi. Mutta saamani uskonnollinen kasvatus nostaa päätään itsekritiikin muodossa. Enkä haluaisi pelotella koiraani. Eikä tämä kyllä toimi pitkäaikaisena motivaation lähteenä. Mutta toisinaan on päästävä ulos sängystä.

Noh, ehkäpä vasta haen suuntaani. On tässä ollut myös reippaita päiviä. Niin, suuntaahan tässä on haettu sellaiset neljäkymmentä vuotta, totean ironisesti. Tämäkö on sitä itsekritiikkiä?

Tarvitsisin kaiketi mielekkäiltä tuntuvia tapoja palkita itseni. Tyypillisesti tätä on palvellut ruoka, mutta tämähän ei pidemmällä tähtäimellä toimi. Lapsuudessa opittu tiedostamaton tapa. Tupakoimaankaan en viitsisi enää alkaa. Nettiaddiktiota en koe kovinkaan palkitsevana. Jos palkiinosta kokee samantien syyllisyyttä, se ei toimi.