Mietin aina kevään saapuessa, ovatkohan ne selviytyneet talvesta lähimetsässä.

Aurinkoisessa kalliomännikössä on vielä hiljaista, vain askeleeni kuuluvat, kun kenkäni uppoavat hiljalleen sulavaan lumeen. Pitäisi varmaan hankkia kunnolliset talvikengät, koska liukastelen kesäkengissäni tuon tuosta – onneksi useimmiten kaatumatta. Vakuutan itselleni, että en hanki, koska selvisin jälleen yhdestä talvesta tarvitsematta talvikenkiä ja on jo maaliskuu. Olemme sitä paitsi keskellä Helsinkiä.

Pysähdyn ja katson mäntyjä ja niiden oksia ja käpyjä. Kaikki ovat melko lyhyitä mutta varmaankin vanhoja puita. Kuivalla kalliolla ei kasva nopeasti eikä korkeutta tarvita valosta kilpailuun. Milloin olet viimeksi pysähtynyt katsomaan tarkemmin jotain niinkin tavanomaista kuin männyn oksia ja käpyjä? Nähdä epätavallista tavallisessa, kun katsoo pidempään. Otan kamerani laukusta ja etsiskelen sommitelmaa käpyjen ja neulasten seasta. Taidan löytää sellaisen.

Löydän myös jälkiä talvisesta metsän elämästä: kuolleen männyn juurelta löytyy runsaasti käpyjä ja ylempää käpytikan keittiö. Itse tikkaa ei näy eikä kuulu, vaikka käpytikkoja onkin runsaasti täällä.

Lopulta käpytikankin ääni kuuluu kauempaa, mutta en kuule ääniä, joita alun perin tulin etsimään. Ehkä olin liian aikaisin liikkeellä… Minut on luultavasti silti nähty. Harva asia jää etsimiltäni eläimiltä näkemättä.

Palaan takaisin muutamaa päivää myöhemmin yrittämään uudestaan, korvat höröllä tietenkin. Läheisestä kuusikosta kuuluu tikan nakutusta. Ainahan se on käpytikan nokasta, mutta joskus ei olekaan. Kuolleen kuusen rungolla vilahtaa musta siluetti, ja samalla sydämeni tuntuu jättävän muutaman lyönnin väliin. Tuijotan palokärkeä äimistyneenä, kunnes tajuan, että mukanani on kamera. Kyseessä lienee yksi ”citypalokärjistä”, kun se jatkaa kuusen kuorimista minusta välittämättä. En todellakaan ole ensimmäinen sen näkemä ihminen. ”On hienoa nähdä teidät, arvon palokärkirouva, mutta kannattaa olla varuillaan”, mietiskelen. Tämä metsä on vaarallinen.

Kävelen taas kalliomännikköön ja pysähdyn kuuntelemaan latvustossa hääriviä tiaisia. Katson jälleen käpyjä ja maassa olevia varpuja. Keksisinköhän niistä jonkin mielenkiintoisen sommitelman kamerani linssille. Yhtäkkiä kauempaa kuuluu kimeä, käkättävä ääni – sitten toinenkin. Kyllä, ne ovat selviytyneet talvesta! Suupieleeni ilmestyy pieni hymy, suljen silmäni ja käännän kasvoni kohti aurinkoa. Se lämmittää jo hiukan.

Lopulta kohtaan kuusikossa etsimäni. Siinä se on, kaupunkimetsän valtias. Kanahaukka.

Ja näin blogini on noiduttu ylös haudastaan. Pulssia ei löydy, ulkonäössäkään ei ole kehumista. Laahustavissa blogikalmoissa on tietenkin aina jotain kursittavaa, ehostettavaa ja formaldehydillä kyllästettävää. Ehkä blogi herää eloon, kun pumppaa hapekasta verta runosuoneen. Mitenköhän blogitekstejä kirjoitettiin? Miten jäsennellä epämääräisiä ajatuksia ja ideoita jotenkin loogisesti etenevästi tekstiksi? Miten ylipäätään palata kirjoittamaan blogia vuosien hiljaisuuden jälkeen? Palaanko vanhaan vai aloitanko kokonaan uuden puhtaalta pöydältä? En ole koskaan unohtanut vanhaa blogiani täysin, ja paluu on ollut mielessäni viimeisen muutaman kuukauden ajan, kun yksi pitkään kirjoitustaukoon johtaneista syistä ei toistaiseksi ole esteenä. Työhöni sisältyi aiemmin erilaisten tekstien, tiedotteiden, uutiskirjeiden ym. kirjoittamista, joten vapaa-ajallani en jaksanut miettiä näppäimistön näpyttelyä. Työtä ei kuitenkaan tällä hetkellä ole, ja energiaa riittänee blogiinkin työhakemusten pusertamisen lisäksi. Ehkäpä blogitekstien kirjoittaminen auttaa työnhaun aiheuttamaan turhautumiseen ja apeuteen. Toivottavasti auttaa.

Ajatukseni harhailevat, kuten tavallista, jälleen muualle, kun pitäisi keskittyä tähän: Avonainen parvekkeen ovi päästää asuntooni raikkaan ja viilentävän tuulen mutta myös liikenteen ja hälytysajoneuvojen äänet. Lähistön haavat suhisevat tuulenvireessä, ja tikli ja mustarastas laulavat soinnukkaasti. Oletteko muuten koskaan nähneet tikliä läheltä? Miten värikäs lintu se onkaan.

Puhelimeeni kilahtaa WhatsApp-viesti vanhalta työkaveriltani. ”Are you back????????” hän kysyy. En ole koskaan kertonut hänelle blogistani, mutta onpa epätavallisen sopivasti ajoitettu kysymys. Hän poistaa sen ennen kuin ehdin vastata. Mitähän… Palannut edelliseen työpaikkaaniko?

Kysyn myöhemmin, yksi teksti kerrallaan ja takaisin aiheeseen. Viime vuosina jotkin asiat ovat muuttuneet elämässäni, jotkin taas eivät. Sama lienee täälläkin. Lily.fi-verkkosivun ulkoasu ja käyttöliittymä eivät ainakaan näytä muuttuneen, mutta keitä te lukijat olette nykyään? Näköjään lähes kaikki seuraamani blogit vuosien takaa ovat sammuttaneet valonsa. Yksi vielä päivittyy harvakseltaan: Villiviini-blogi. (Suosittelen lukemaan, jos blogi ei ole tuttu jo. On ollut mukava seurata kirjoittajan tyylikkäästi kynäilemiä tekstejä elämän ylä- ja alamäistä vuosien varrella.) Mitä muita blogeja tältä nykyään löytyykään.

Ei tämän kirjoittaminen ollutkaan niin tukkoista kuin pelkäsin, joten ehkäpä minulla riittää virtaa bloggailuun toistaiseksi – ainakin uuden työpaikan löytymiseen asti. Eiköhän takataskussani ole jonkin verran blogitekstien aihioita. Ensi kerralla mennäänkin metsään.