Ärsyttää.

Ärsyttää, että olen joutunut nykyiseen tilanteeseeni. Olen ollut lokakuusta asti työkokeilussa, mikä herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Siitä on minulle varmasti apua, mutta en pidä tavasta, jolla sen pitäisi auttaa minua. Mitäkö siis mietin työkokeilustani? Kiinnittäkääpä turvavyönne…

Aloitetaan hyvistä puolista – niitäkin toki on. Työkokeilu tuo arkeeni rutiinia, ja en tietenkään halua erakoitua kotiini mökkihöperöksi, joten on mukava päästä hommiin. Työttömänä jumittuu helposti kotiin, ja sitä olen tehnyt vuosien aikana tarpeeksi. Palkaton harjoittelu tai työkokeilu ei ole ideaalisin keino uran aloittamiseen, mutta aloitushan sekin on. CV:ni ei vaikuta niin tyhjältä enää, ja mahdollisuuteni palkkatyön saamiseen paranevat. Työkokeilupaikkani on lisäksi viihtyisä, ja minulla on mukavat työkokeilukaverit, joten työkokeilun puitteissa ei ole juuri moitteita perinteisiä toimistohärdellejä, kuten mystisesti katoavia toimistotarvikkeita, lukuun ottamatta. (Lämmitys tosin lakkasi toimimasta alkuviikosta, joten takit ja pipot pysyivät päällä sisälläkin. HRRHHH!) Ärtymykseni ei siis kohdistu työkokeilupaikkaani, vaan työkokeilun konseptiin: palkattomaan työhön, jolla pyritään selventämään työllistymismahdollisuuksia.

Ongelmana on juuri työkokeilun palkattomuus. Minua –  Helsingin asumiskustannuksista ”nauttivaa” köyhää heppua – ärsyttää, että minun on työskenneltävä palkatta ja että minun on hankittava työkokemusta palkatta. Se on nöyryyttävää, ja minusta tuntuu, että yhteiskunta ei arvosta osaamistani. En viettänyt vuosia yliopistolla tehdäkseni töitä palkatta, mutta palkatta työtä on näköjään tehtävä. Arvostan itseäni kuitenkin sen verran, että kieltäydyin käyttämästä pääaineeni kautta saamiani taitoja työkokeilussa. Niitä en suostu käyttämään työssä korvauksetta. Eikä se ei olisi reilua muita vastaavan kouluksen saaneita kohtaan. Sovimme, että keskityn työkokeilussani hommiin, joita en vielä osaa kunnolla. Ja olenkin ehtinyt oppimaan kaikenlaista uutta.

Välillä kuulee, että saahan palkattomista hommistakin kontakteja ja työkokemusta. Hmm, suostuisivatkohan uudet kontaktini avustamaan vuokrani maksamisessa? Estääkö palkka kontaktien muodostumisen, verkostoitumisen ja työkokemuksen kerryttämisen? Onkohan työkokemus käypä maksutapa ruokakaupan kassalla? Kyseisten väitteiden esittäjät voisivat maksaa pakolliset menoni omasta palkastaan, jos palkka ei ole heille niin merkityksellistä.

Ärsyttää, että minulla on vaikeuksia uskoa omaan osaamiseni, minkä takia olen päätynyt tilanteeseeni. Työpaikkailmoitusten konsulttijargon ja innovaatiopöhinä ärsyttävät ja masentavat, ja on vaikea uskoa, että minut haluttaisiin palkata. On vaikea vakuuttaa muita osaamisestaan, jos ei itsekään usko siihen. En halua valehdella työhakemuksissani ja CV:ssäni, mutta täysin rehellinen ei tietenkään kannata olla. Ärsyttää, että minua neuvotaan valehtelemaan CV:ssäni ja kutsumaan työkokeiluani työharjoitteluksi. Harjoittelulla on näet parempi kaiku kuin työkokeilulla.

Fake it till you make it! I’d rather not.

Ärsyttää, että masennus tuhosi itsetuntoni ja -luottamukseni. Palaavatko ne koskaan? Koen, että työstä saatu palkka olisi ainakin hyvä alku. Olen aina tehnyt työni hyvin, mutta en halua valehdella olevani superverkostoitunut ja -inspiroitunut innovaatiotiimipelaaja ja forerunner ynnä muuta höttöä. Tiedän, että työpaikkailmoitukset ovat monesti sitä itseään, mutta minkäs teet. Ärsyttää, että minusta tuntuu, että minun pitäisi olla persoonana erilainen (sosiaalisempi, paremmalla itsetunnolla varustettu ym.) saadakseni työpaikan. Yritin aiemmin hypätä yhteiskunnan mallikansalaisen muottiin, mutta putosinkin syvään masennuksen monttuun. Uudestaan? Ei kiitos.

Ärsyttää, että on poljettava päivittäin ”ilmaistöihin” viime aikojen vesi- ja räntäsateissa. Huomasin tosin, että Tom Jonesin It’s Not Unusual auttaa jäätävässä vesisateessa pyöräilessä. Räntäsade piiskaa kasvojani, ja päässäni soi Tomppa – se on niin absurdia, että alkaa väkisinkin hymyilyttämään. Ärsyttää, että olen tilanteessa, jossa joudun säästämään matkakortin käytöstä. Onneksi pyörän päivittäinen vatkaaminen toimii sentään arkiliikuntana.

Ärsyttää, että en ole tyytyväinen tähän postaukseeni. Ärsyttää, että aloin ärsyttää itseäni pohtimalla näitä asioita syntymäpäivänäni. Nyt ärsyttää niin paljon, että ei tässä voi muuta kuin nauraa 😀  Ensi kerralla jotain ihan muuta 🙂

Mitä mieltä muuten olette työkokeiluista?

Huomasitte kai Netflixissä julkaistun Witcher-sarjan? Niin huomasin minäkin, olenhan myös kirjasarjaan pohjautuvien tietokonepelien fani. Suosittelisinko sitä? Kyllä sen fantasianälkään ahmii, jos vatsa kurnii Game of Thronesin jälkeen. Tykkäsin erityisesti Henry Cavillin Geraltista ja messevistä miekkatappeluista. En puolestaan tykännyt hiukan sekavasta tarinankerronnasta – Cirin, Yenneferin ja Geraltin tarinoita kun ei kerrottu kronologisesti. Ei tietenkään ole pakko kertoa, mutta vaikkapa kuvan alareunaan ilmestyvistä vuosiluvuista olisi ollut hyötyä. Yenneferistähän tuli velhotar kauan ennen Cirin syntymää, mutta sarjasta se ei käynyt ilmi juurikaan.

Välillä tuli myös olo, että katsoisin jotain 90-luvun viikonloppuaamujen fantasiasarjaa: hiukan pökkelöä dialogia ja halvalta vaikuttavia erikoistehosteita. Witcherin lohikäärme varsinkin oli kuin suoraan Xenasta tai Herkuleksesta. Ei sekään nyt täysin huono juttu ollut. Lämmöllähän lapsuuden viikonloppuaamujen tv-sarjoja usein muistelee 🙂 Striga puolestaan oli kuitenkin vaikuttavan ruma ilmestys, joten oli tehosteissa välillä laatuakin. Epätasainen laatu kuvaa sarjaa kokonaisuutena itse asiassa aika hyvin. Lisää tuotantokausia on luvassa, joten toivottavasti saavat puutteet hiottua pois tulevaisuuden jaksoissa. Potentiaalia sarjalla kyllä on.

Jos jokin ilta huomaat istuvasi tylsistyneenä sohvalla, niin anna Geraltin seikkailuille mahdollisuus. Ei se ole huonoin tapa viettää iltaa. Minun witcheröintini eivät päättyneet tv-sarjaan, vaan palasin pelaamaan Witcher 3 -tietokonepelin läpi toisen kerran. Kyseessä on mielestäni viime vuosikymmenen paras peli. Siinä jäi blogipostausten miettiminen taustalle, kun se iski kyntensä minuun ja omi vapaa-aikani. En ole kovin aktiivinen videopelaaja normaalisti, mutta jotkin pelit vain koukuttavat totaalisesti, kuten Witcher 3. Jos en pelaa, niin sitten en pelaa. Jos kuitenkin pelaan, niin sitten pelaan kunnolla.

Niin joo, Netflixin Witcher olisi kaivannut mielestäni peniksiä. En juuri perusta alastomien naisten vartaloiden näyttämisestä tv-sarjoissa, koska eipä sillä tirkistelyä kummempaa funktiota juuri ole. Witcherissäkin alastomuutta riittää. En ala katsomaan televisiosarjoja nähdäkseni alastomia naisia vaikka heteromies olenkin, ja koen, että minua, sarjan katsojaa, aliarvioidaan, kun vaikkapa paljaat rinnat ilmestyvät ruudulle. Kiinnostuksen herättämisen suhteen mennään siitä, mistä aita on matalin. Hoi! Sarjojen tekijät! Jos alastomuutta on näytettävä, niin pippeleitä esiin myös tai edes alastomia kehoja, jotka poikkeavat länsimaisista kauneuisihanteista. Kyseessä on pieni asia, joka kuitenkin ärsyttää minua. Noh, minkäs teet… Seksi ja nuorten naisten alastomuushan ovat vanhoja, eittämättä toimivia myyntikikkoja. Ja tiedä sitten, miten pippelit menisivät läpi Amerikassa tai muualla maailmassa… Ehkä blogipostaukseni on hyvä päättää tähän dilemmaan. Ensi kerralla jupisen todennäköisesti työkokeilustani.

Kolahtiko Witcher teihin? 🙂