Sanoin minä miehelle, kun hän aamulla oli lähdössä. Aamupäivän otinkin rauhassa, sitten vaihdoin lakanat, laittelin pyykkejä, aloin käydä läpi saunassa olevia tavaroita (se on muuttunut tilapäiseksi varastoksi), siirryin käymään läpi vaatekaappiani. Tässä vaiheessa tuli viesti ystävältä, joka kotiutui pari päivää sitten kuukauden Aasian reissulta. Hän kysyi mentäisikö syömään. Eihän siihen voinut ei sanoa. Jätin projektini kesken ja kipaisin suihkuun. Kotoa lähtiessäni soitin miehelle ja varoitin häntä, että siellä odottaa kaaos.

Tapasin ystävän keskustassa ja päädyimme meksikolaiseen. Taustalla soi hyvä musiikki ja henkilökunta taisi olla oikeasti meksikolaista ja puhui englantia. Minusta on kiva, että täällä menestyvät vihdoin myös ravintolat, joissa henkilökunta ei välttämättä ole suomalaista tai puhu suomea.

Kateellisena katselin kaverin viinilasia, mutta oma virgin mojitoni oli kyllä herkullinen myös. Tilasimme kaksia eri tacoja kunnon maissikuorilla je herkullista oli. Jälkkäriksi jaoimme vielä annoksen churroja. Oli hyvää. Tuonne tulee varmasti palattua.

Kiva ilta siis, mutta mahtuu eiliseen jotain kurjaakin. Muistuttelin tyytyväisenä miestä tärkeästä menosta, joka hänellä on maanantaina. Mies oli kovin huolestuneen oloinen ja sanoi, että ”ai oliko se tosiaan tänä maanantaina?” Ihmettelin reaktiota hieman ja sanoin, että ”on joo, tarkistin papereista”. Tämän jälkeen mies totesi, että joudun varmaan menemään yksin sitten sairaalaan. Olin unohtanut ultra-ajan onnellisesti eli pää tosiaan reistaa. Kurjan tilanteesta tekee se, että kumpaakaan ei ole mahdollista siirtää ja ne ovat samaan aikaan. Joudun siis ihan oikeasti menemään yksin ultraan. Kurjaa miehelle ettei hän pääse mukaan ja minun hermojeni kannalta olisi ollut parempi, että mies olisi ollut henkisenä tukena.

Eilisen rennon aamupäivän jälkeen olinkin loppupäivän aika pitkälti menossa. Kävin hakemassa rintapumpun valmiiksi varmuuden vuoksi (löysin sähköisen, lähes käyttämättömän hyvään hintaan). Samalla reissulla kävin ruokakaupassa, josta riensin kotiin. Laittauduin hieman ja lähdin taas liikenteeseen. Tapasin kaksi opiskelukaveriani läheisessä marketissa, jossa hoidimme hieman ruokaostoksia ja suuntasimme toisen kaverini luokse kokkailemaan. Hyvä ruoka ja juoma on yhdistänyt meitä ja vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut ikuisuus, juttu luisti kuten ennenkin.

Toinen kavereistani on ikäiseni nainen ja tavatessamme kävi ilmi, että olemme molemmat raskaana. Aikamoiset naurut saatiin aikaiseksi toisemme yllättäneistä pallomahoista. Hiukan kävi sääliksi sitä toista kaveriani, sinkkumiestä, joka ei liiemmin välitä lapsista. Yritimme siis pitää raskausjutut minimissä. Kaverini laskettu aika on pari kuukautta omani jälkeen ja puhuimme jo, että kesällä täytyy nähdä vauvojen kanssa ja touhuta jotain kivaa yhdessä.

Laitoimme hyvää ruokaa, joimme – kuka viiniä kuka alkoholitonta siideriä – ja vaihdoimme kuulumisia. Aika kului nopeasti ja kymmeneltä tajusimme, että on pakko lähteä kotiin ja vauhdilla, koska asumme kaikki aika kaukana toisistamme ja kotimatkassa kestää molemmilla väsyneillä pallomahoilla noin tunti. Ilmoitin miehelle, että olen tulossa ja köröttelin keskustan kautta kahdella bussilla kotiin. Perille päästyäni mies ilahtui kovasti minut nähdessään ja mutisi itsekseen sohvalla: ”Pregnant woman out this time..”. Hetken ihmettelin, että onko mies sitä mieltä, että minun ei ole soveliasta raskaana ollessani riekkua kaupungilla öitä. Eipä sitä ennen ole kauheasti minun menoni ja aikatauluni kiinnostaneet. Mutina kuitenkin jatkui ja kävi ilmi, että miestä väsytti, mutta hän ei uskaltanut mennä nukkumaan ennen kuin olin kotiutunut. Oli huolissaan, että minulle sattuu jotain. Potentiaalisia uhkatekijöitä ilmeisesti olivat ainakin liukastuminen ja synnytyksen käynnistyminen.

Selvisin kuitenkin (myöhäisestä kellonajasta huolimatta) kotiin ja pääsimme molemmat nukkumaan. Ja huomasi kyllä, että olin ollut liikenteessä lähes koko päivän, koska onnistuin nukkumaan kahdeksaan asti – mikä näillä viikoilla on aikamoinen saavutus.