Jokin aika sitten mieheni oli muutaman ystävänsä kanssa alkuillasta keskustassa, puistossa istuskelemassa ja juttelemassa, kun viiden suomalaisen miehen joukko tuli heidän luokseen ja käski heitä poistumaan. Mies kertoi ensin luulleensa, että nämä vitsailevat. Siinä vaiheessa kun rasistiset ilmaisut, kiroilu ja töniminen tulivat mukaan, oli selvää, että ei ole kyse leikistä. Miehen ystävä soitti poliiseille. Yksi nuori suomalainen mies koitti tulla tilanteeseen avuksi ja pyysi rasisteja lopettamaan sillä seurauksella, että nämä meinasivat käydä häneen käsiksi. Tämä nuori mies soitti myös poliiseille. Muita paikalla olijoita tilanne ei ilmeisesti kiinnostanut lainkaan. Poliiseilla kesti yli puoli tuntia ensimmäisestä puhelusta tulla paikalle – ydinkeskustassa. Mies ystävineen ja heidän avukseen tullut mies olivat lähteneet kävelemään pois tilanteesta, mutta heitä uhannut porukka seurasi perässä. Poliisien vihdoin tultua paikalle miehen ystävät olivat käyneet heille selittämässä mistä oli kyse, jonka jälkeen poliisit olivat menneet jututtamaan rasistiporukkaa. Mieheni mielestä näytti siltä, että hyvässä hengessä naureskelivat. Mies poistui paikalta epäuskoisena.

Kotiin tultuaan hän oli ymmärrettävästi järkyttynyt. Hän sanoi, ettei ole Euroopassa reilu parikymmentä vuotta asuessaan ikinä kokenut vastaavaa. Ranskassa tai Englannissa hän ei juuri ole rasismiin törmännyt. Suomessa sen sijaan siihen törmää tämän tästä, mutta yleensä se on lähinnä känniääliöiden pään aukomista (tai ihmisten tuijottelua ja supattelua), joka sinänsä toistuvana ilmiönä on jo riittävän raskasta, mutta että joku käy häneen käsiksi, on uskomatonta. En tiennyt edes mitä tuohon voisi sanoa. Käsittämätöntä. En pysty ymmärtämään väkivaltaa sen enempää kuin kanssaihmisten häiritsemistäkään.

Kaikkein vähiten ymmärrän kuitenkin rasismia. En yksinkertaisesti pysty käsittämään miten joku voi ajatella, että ihminen on jollain tapaa parempi tai huonompi tai ylipäätään erilainen riippuen siitä minkä väriset silmät tai hiukset hänellä on, kuinka kiharat hänen hiuksensa ovat tai minkä sävyinen hänen ihonsa on. 

En osaa edes sanoin kuvailla kuinka pahalta minusta tuntuu mieheni puolesta. Samalla mietin kauhulla mitä hänen tyttärensä saavat kokea. Ja jos olemme niin onnekkaita, että saamme yhteisiä lapsia, mitä he tulevat täällä kokemaan. Toki tilanne on muuttunut paljon viimeisten parinkymmenen vuoden aikana ja muuttuu varmasti kaiken aikaa – näin haluan uskoa, mutta silti olemme tässä asiassa todella takapajulassa. Asenteet muuttuvat tuskastuttavan hitaasti. Ja minulla, Suomen mittakaavassa suuressa kaupungissa asuvalla, on tilanteesta todennäköisesti verrattain optimistinen kuva.

Miehen kanssa haaveilemme muuttavamme pois Suomesta joku päivä. Jos sen toteutamme, tulen varmasti kaipaamaan monia asioita kotimaastani. Tässä kuitenkin yksi niistä asioista, joita en todellakaan kaipaisi.