Olen tunnettu siitä, että minä en kävele mihinkään. Kävely on minusta epätehokas ja tylsä etenemismuoto, jonka seurauksena yleensä päätyy palaveriin/pitämään esitelmää/treffeille/työhaastatteluun/juhliin, tai muuhun tilanteeseen jossa haluaisi olla mahdollisimman edustavana, hikisenä, tukka lintassa ja puuskuttaen. Väitän että trauma on lapsuudesta – olen aina soittanut viulua, joten olen pienen ikäni raahannut soitinta ja koulureppua paikasta toiseen yleensä kävellen. Vihasin sitä! Ärsyynny(i)n myös ihmisistä, jotka posket reippaan punaisina kertoivat kuinka tavattoman ihanalta kunnon reippailu ennen palaveria/esitelmää/treffejä/työhaastattelua/juhlia tuntuikaan! Pahimpina ne, jotka vaelsivat jonkun naurettavan pitkän matkan joka aamu töihin kello viisi aamulla ja olivat tehneet puolet päivän töistä siinä vaiheessa kun itse vaivautui paikalle (autolla). Amen! Asenteeni syvyydestä kertonee myös se, että polttareideni virallinen tunnus oli #morsioteikävele, ja minulle oli hommattu potkulauta viikonlopuksi, jotta minun ei tarvitsisi kävellä metriäkään …

Kuinkas sitten kävikään. Sain lapsen. Ja hankin vaunut. Ja huomaan käyttäväni päivästäni aimoannoksen siihen, että kiikutan vauvaani vaunuissaan paikasta toiseen. Ja minähän jumantsuikkeli pidän siitä! Saatan jopa kävellä seuraavalle bussipysäkille ihan huvikseen, jos bussin tuloon on muutama minuutti. Wtf! Tai saatan lähteä ihan vaan kävelylle vaikka ulkona sataisi kissoja ja koiria vaakatasossa (täysin realistinen skenaario Lauttasaaressa, Helsingin espoolaisuuden esikartanossa) tuulen vihmoessa merivettä nilkoille.

Olen taas iskenyt mietintämyssyn päähän ja pohtinut, että mistähän tämäkin nyt sitten johtuu. Onkohan tämä äitiyslomailu vain niin kerrassaan tylsää puuhaa, että sitä hankkii minkä tahansa syyn poistua asunnosta (ehkä, osittain, varsinkin jos lapsi itkee). Todellinen syy lienee kuitenkin se, että nyt kävelyllä on joku tarkoitus! Aiemmin en nähnyt mitään syytä käyttää aikaa siihen, että kuljetin itseäni epätehokkaasti ja tylsästi eteenpäin, mutta nyt kävelyn tarkoitus on viedä lasta eteenpäin. Avustava tekijä on myös se, että äitiyslomalla pukeudun pääsääntöisesti kävelyyn soveltuviin vaatteisiin ja kenkiin, toisin kuin esimerkiksi jakkupuvussa palaveriin marssiessa. Isäni lempilause ”ei ole huonoja ilmoja, on vain vääränlaista pukeutumista” on känyt monesti mielessäni. Hyvin olennaista on myös se, että vaunut kuljettavat kaikki ne tavarat, joita muuten joutuisin kantamaan. Upea ominaisuus. 

Olen ollut joksenkin hämmästynyt tästä uudesta puolesta itsessäni, mutta myös salaa melko innoissani! Tämä kävelytouhuhan on oikeasti aika mukavaa ja olo on tosiaan melko reipas kun saapuu paikalle posket punoittaen. Tätä en tietenkään myöntäisi kenellekään julkisesti. Saa nähdä miten tämän tepasteluinnostuksen käy siinä vaiheessa kun jakkupuvut palaavat garderoobiini. Siihen saakka kuitenkin vaikuttaisi siltä, että #mutsitkävelee #lovingit .