Kuva aamulta jolloin olin menossa työhaastatteluun, ja pohdin, että onko rusetti liikaa.

Lilyssä on viime viikkoina jaettu mahtavia uraoivalluksia erilaisista näkökulmista. Ajattelin tarjoilla myös omat uraoivallukseni omasta elämäntilanteestani käsin eli vauvanäkökulmasta. Olen kolmekymppinen korkeakoulutettu nainen ja olen ehtinyt tehdä täyspäiväisesti duunia valmistumisestani lähtien eli vuodesta 2012. Reilu vuosi sitten kesällä minulle iski jonkinmoinen urakriisi. Olin jo jonkin aikaa pohtinut, että työni suuressa konsulttifirmassa ei vienyt minua siihen suuntaan mihin haluaisin mennä. Ongelma vain oli, että en tietenkään tiennyt mihin suuntaan halusin olla menossa. Työ oli haastavaa, vastuullista ja mielenkiintoista, mutta ajatuskin siitä että olisi tehnyt loppuelämäni aiheen parissa töitä sai minut kauhusta kankeaksi. Oli siis aika tehdä jotain tilanteelle. Ensin hankin mentorin, jonka avulla lähdin metsästelemään sisäistä ääntäni ja mahdollista uutta suuntaa. Tämän lisäksi päätin, että jos en keksisi mitä haluaisin, lähtisin vain johonkin suuntaan. Tämä oli käänteentekevää, sillä siihen asti olin jotenkin ajatellut että seuraava askel pitäisi olla jatkumo työlleni konsulttina. Tittelin pitäisi olla nousujohteinen, palkan parempi ja CV:n saada järkevä täyte seuraavastakin hommasta. Sillä hetkellä kun päästin näistä tavoitteista irti koin huikaisevan vapauden tunteen siitä, että minähän voisin tehdä MITÄ VAAN. Siis oikeasti IHAN MITÄ VAAN. Maailma on täynnä siistejä hommia ja minun tarvitsisi vain mennä ja löytää ne. Huikeutta!

Mutta. Takaraivossa jyskytti kuitenkin jatkuvasti ajatus perheen perustamisesta ja tämän asian aikatauluttamisesta. Voisinko suunnitella duunin vaihtamista jos harkitsemme perheen perustamista? Olisiko mitään järkeä vaihtaa mahdollisesti kehnommin palkattuun työhön juuri ennen kuin hankimme lapsen? Palkkaako kukaan kolmekymppistä naimisissa olevaa naista? Entä jos minulla ei ole mitään paikkaa mihin palata äitiysloman jälkeen jos nyt lähden vakaasta ja hyvin järkevästä työpaikastani?

Hirvittävän vaikeita kysymyksiä joihin kellään ei tietenkään ole vastausta. Lopulta päätin, että hitot, minun ei tarvitse ajatella näitä asioita yhtenä kokonaisuutena vain toisistaan riippumattomina elämän osa-alueina jotka yhdistyvät kyllä jotenkin sitten kun aika on. Eihän kuitenkaan voi etukäteen tietää kuinka pitkä aika menee niin lapsen saamisessa kuin uuden uran keksimisessä ja löytämisessä. Kesälomien jälkeen aloitin uusien duunien etsimisen hyvin laajalla otannalla, katselin avoimia työpaikkoja ja hain muutamiin hyvin erilaisiin hommiin pahemmin välittämättä siitä oliko minulla juuri vaadittua kokemusta vai ei. Myöhemmin syksyllä päätimme, että lopetan e-pillerien syömisen. Ajattelimme, että kropalla varmaan kestää vähintään joitakin kuukausia palautua vuosien pillereistä ja vauvauutisia voitaisiin odottaa aikaisintaan puolen vuoden tai vuoden päästä.

Aloitin uudessa työpaikassani (joka lopulta oli huomattavasti järkevämpi ja johdonmukaisempi kuin olin osannut toivoakaan) joulukuun alussa. Tammikuussa huomasin olevani raskaana. Olin ensin melko järkyttynyt (siitä uranäkökulmasta, en vauvasta yleisesti). Olin juuri aloittanut työt ja olin vielä koeajallakin. Muutaman viikon asiaa pohdittuani päätin kuitenkin, että ilmoitan esimiehelleni raskaudesta vielä koeajan aikana, jotta ei ainakaan tulisi sellainen fiilis että olen pitkittänyt asian kertomista sen vuoksi. Lopulta kun kerroin asiasta, sain vuolaat onnittelut ja muistutuksen, että äitiysloma on osa elämää eikä (iso) firma siihen kaadu – duuni odottaa minua kun olen valmis palaamaan.

Oma uraoivallukseni siis taitaa olla uskallus. Uskalla hypätä ja kokeilla. Uskalla kokeilla hankkia lapsia oli ajoitus mikä hyvänsä, asioilla kun on tapana järjestyä ja suurin osa firmoista ja pomoista ei ole(kaan) syrjiviä paskiaisia.