Vauvahankinnat

Jos vain luetteloisin tähän tekemämme hankinnat, jäisi blogaus kovin lyhyeksi. 

Hankintoja ei ole. 

Emme ole ostaneet mitään. En ole kertaakaan käynyt hypistelemässä potkupukuja, minikokoisia tennaripareja tai söpöjä pikkupipoja. Muutama viikko sitten teimme Miehen kanssa visiitin länsi-Helsinkiin, Lauttasaareen Vaunu-Aittaan. Mukava nuori mies esitteli asiantuntevasti erilaisia vaunumalleja ja kertoi eroavaisuuksista. Terminologia tuli hieman tutummaksi kun käsitteet heittoaisasta kääntyviin etupyöriin käytiin riittävän monta kertaa läpi. Itsehän en tiennyt aihepiiristä yhtään mitään. Olin raskauden alkuvaiheessa käynyt lastenvaunuja myyvän verkkokaupan sivuilla, jolloin käynti johti akuuttiin ahdistuskohtaukseen – miten näitä on tarkoitus vertailla, kun ei yhtään tiedä mitä tarvitsee?

Muutamaa päivää ennen vaunuretkelle lähtöä olin lähettänyt Miehelle luettavaksi Lähiömutsin  blogauksen kantoliina ja -reppukokemuksista. Mies luki lähettämäni tekstin ja kertoi kokevansa kantamisen luonnollisempana  ja vaunuissa työntämisen luonnottomampana keinona pienen ihmisen kuljettamiseen. Jaan näkemyksen, joten päätimme panostaa kantovälineisiin vaunujen sijaan. Jotkut vaunut on kuitenkin pakko (vai onko?) olla, joten lähdimme tutkimaan vaunuja liikkeeseen, teimme muistiinpanoja mietimme tarvittavia ominaisuuksia, pohdimme eri valmistajien eroavaisuuksia ja vihdoin kotiin palattuamme pääsimme asiaan – tutustumaan käytettyjen vaunujen tarjontaan. Uusia ei hankita. Nyt meillä on hatara kuva markkinoilla olevista vaihtoehdoista ja siitä, mitä juuri meidän perheemme tarvitsee (älkää tosin kysykö mitä se on, en osaisi vastata). 

Äitiyspakkauksen Mies haki postista muutama viikko sitten ja saman päivän iltana esitteli sisällön työpäivän uuvuttamalle avovaimolleen. Esittelyn jälkeen Mies pakkasi sisällön takaisin laatikkoon ja tuossa se nyt on, makuuhuoneen nurkassa. Saimme toiselta tulevalta mummolta ulkomaantuliaisina muutaman pikkuvaatteen, ne ovat vaatekaapin perällä odottamassa hetkeä, jolloin vauvanvaatteisiin koskeminen ei enää aiheuta lievää hengenahdistusta. Jostain syystä en edelleenkään pysty kuvittelemaan itseäni äitinä. Saati Miestä isänä. Varastossa odottaa Miehen veljen perheeltä saatu jättisäkillinen vauvatavaraa. Koskemattomana. Varastossa on myös samasta osoitteesta lainaksi saatu kehto, joka on kovin kaunis. Mutta pelottava. 

Pystyn puhumaan raskaudesta metatasolla, pohtimaan perhepoliittisia linjavetoja yleisesti sekä vilpittömästi iloitsemaan läheisten vauvasuunnitelmista ja -uutisista. Mutta meillä, oma lapsi? Ihan kohta? Huh. Toki minä tajuan olevani raskaana, fiilistelen lapsen liikkeitä ja jumitun tuijottamaan kumpuani peilistä. Siitä huolimatta – meillä on mielikuvavauva kateissa. 

Ja kun sitä ei oikein voi kuvitella, ei sille voi hankkiakaan mitään. Vaunujen sijaan päätimme tosiaan panostaa erilaisiin kantovälineisiin – mutta ei niitäkään ole tullut hankittua. Ei edes katseltua. Olen selannut muiden raskaana olevien naisten blogeja ja kokenut alemmuudentunnetta sekä jotain muuta – häpeää? – siitä, ettemme ole valmistautuneet tulevaan asiaankuuluvasti. Ettemme ole kiertäneet lastentarvikekauppoja, ihastelleet söpöjä vaatteita ja innostuneet ostamaan rintapumppua, sitteriä tai edes turvakaukaloa. 

Viime viikolla ostettiin toki jotain – uusi sänky. Vanha oli 120 cm leveä kapea, sen kanssa ei haaveilemaamme perhepetiä olisi mahdollista toteuttaa. Uusi, Unikulmasta ostettu sänky toimitettiin tänään, nyt makuuhuonetta kaunistaa ihan oikea parisänky, ja mikä mahtavinta, sen päällä on Tempurin sijauspatja. Hyvästi, selkäsärky ja yöllinen heräily – teitä ei tule ikävä. 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

”Raskaus ei ole sairaus”

Otsikon lainaus on mantra, jota hoin itselleni raskauden alkuvaiheessa. Jossain vaiheessa mantra kehittyi muotoon: normaalisti sujuva raskaus ei ole sairaus. 

Raskauspahoinvointini alkoi viikolla 7, muutama päivä raskaustestin tekemisen jälkeen. Raskaustestin tein isäni kuoleman 24-vuotispäivänä, 19. huhtikuuta. Seuraavat kolme kuukautta oksensin lähes päivittäin; aamulla, illalla ja päivällä. Päivinä, jolloin en oksentanut, ylläni leijui taukoamaton etova olo. Kevään ja kesän aikana olen antanut ylen mm. seuraaviin paikkoihin:  pyörätie Oulunkylästä Punavuoreen, Oulunkylän asema, Käpylän asema, Pasilan asema, Asematunnelin S-market, N-juna, kymmenet kadut/puistot sekä vatsalaukkuni suosikki (tapahtumakerroilla mitaten)  –  rautatieaseman laiturit 1-3. Suurimmat traumat jäivät lähijunasta. Matka Pasilasta Helsinkiin on helvetillisen pitkät viisi minuuttia. Ihmisten tuijotus, syvä hiljaisuus ja ilmassa sakeana leijuva oletus (kännissä aamuyhdeksältä), ne ovat jotain, joka ei koskaan tule unohtumaan. 

Viikolla 19 huomasin pahoinvoinnin loppuneen. Ensimmäisellä pahoinvoinnittomalla viikolla en vielä uskaltanut mainita olotilastani edes Miehelle, suomalaisittain kun ajattelin, että jos sen sanoo ääneen, se katoaa. Lopulta mainitsin asiasta varovasti ja iloittiin Miehen kanssa yhdessä, että vihdoinkin raskaudesta voi nauttia, varsinkin kun väsymyskin oli huomaamattani kadonnut. Seuraavalla viikolla alkoivat supistukset. 

Ensin en tietenkään tajunnut mistä on kyse. Vatsa pingottui kipeäksi palloksi, alaselkään sattui ja liikkuminen muuttui mahdottomaksi. Konsultoin puhelimitse Miehen lääkäri-siskoa ja sain lyhyen esitelmän aiheista supistukset joista ei tarvitse huolestua ja supistukset joista tarvitsee huolestua. Päättelin että omani kuuluvat ensimmäiseen ryhmään ja jatkoin töissä vanhaan malliin. Työni sisustusliikkeessä on fyysistä; nostan, kannan ja siirtelen suuria ja painavia huonekaluja. Supistuksia alkoi tulla useammin, ne olivat kivuliaampia ja lopulta tajusin, että ne tuntuvat juuri siltä, mistä piti huolestua. Soitin siis neuvolaan ja sain samalle päivälle ajan lääkärille. 

Lääkäri kielsi minulta kaiken. Kieltolistalla oli nostaminen, kantaminen, ponnistaminen, juokseminen ja pyöräileminen – sekä marjastus (tässä kohtaa tuli itku). Vältettävien listalta löytyivät seisominen, istuminen, sekä kyykistely ja kurkottelu. Jos töissä tulisi supistuksia, pitäisi päästä vaaka-asentoon lepäämään kunnes supistukset loppuisivat. Toki ensin viikko sairauslomaa vuodelevon muodossa.

Tässä vaiheessa jouduin myöntämään, että omissa haaveissa siintäneet kuvitelmat aktiivisesta raskausajasta oli pakko hylätä. Itselleni tyypillisesti en tietenkään sitä vielä tehnyt, kun häpesin kyvyttömyyttäni ja pelkäsin olevani vaivaksi. Minun oli uskomattoman vaikeaa kertoa työnantajalleni kaikesta, mitä en enää saisi tehdä. Ja nyt hävettää myöntää, miten vaikea minun on ollut laittaa sekä oma, että syntymättömän lapsen terveys, työni edelle. Syyllisyys ja huono omatunto ovat olleet päivittäisiä seuralaisia, muodossa tahi toisessa. Viime kuukausien aikana työnkuvani on muuttunut, enkä enää nosta saati kanna mitään painavaa, mutta jostain syystä supistuksia on päivittäin, vaikka en ponnistelisi yhtään. 

Viime viikon messurutistus sai aikaan niin kivuliaita supistuksia, kuin alaselästä nilkkoihin johtavan hermosärynkin (iskias, ystäväni). Liikkuminen muuttui mahdottomaksi ja jalat alkoivat mennä alta. Joten tänä aamuna soitin neuvolaan, sain ajan lääkärille ja nyt edessä on jälleen yksi vuodelepoviikko. Ensi viikon maanataina on aika neuvolaan, silloin arvioidaan miten jatketaan – ja onko minun enää ylipäätään mahdollista palata töihin. Uusi mantrani kuuluu seuraavasti: 

Raskaus ei ole sairaus, mutta se voi aiheuttaa työkyvyttömyyttä. 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Terveys