Vauvahankinnat
Jos vain luetteloisin tähän tekemämme hankinnat, jäisi blogaus kovin lyhyeksi.
Hankintoja ei ole.
Emme ole ostaneet mitään. En ole kertaakaan käynyt hypistelemässä potkupukuja, minikokoisia tennaripareja tai söpöjä pikkupipoja. Muutama viikko sitten teimme Miehen kanssa visiitin länsi-Helsinkiin, Lauttasaareen Vaunu-Aittaan. Mukava nuori mies esitteli asiantuntevasti erilaisia vaunumalleja ja kertoi eroavaisuuksista. Terminologia tuli hieman tutummaksi kun käsitteet heittoaisasta kääntyviin etupyöriin käytiin riittävän monta kertaa läpi. Itsehän en tiennyt aihepiiristä yhtään mitään. Olin raskauden alkuvaiheessa käynyt lastenvaunuja myyvän verkkokaupan sivuilla, jolloin käynti johti akuuttiin ahdistuskohtaukseen – miten näitä on tarkoitus vertailla, kun ei yhtään tiedä mitä tarvitsee?
Muutamaa päivää ennen vaunuretkelle lähtöä olin lähettänyt Miehelle luettavaksi Lähiömutsin blogauksen kantoliina ja -reppukokemuksista. Mies luki lähettämäni tekstin ja kertoi kokevansa kantamisen luonnollisempana ja vaunuissa työntämisen luonnottomampana keinona pienen ihmisen kuljettamiseen. Jaan näkemyksen, joten päätimme panostaa kantovälineisiin vaunujen sijaan. Jotkut vaunut on kuitenkin pakko (vai onko?) olla, joten lähdimme tutkimaan vaunuja liikkeeseen, teimme muistiinpanoja mietimme tarvittavia ominaisuuksia, pohdimme eri valmistajien eroavaisuuksia ja vihdoin kotiin palattuamme pääsimme asiaan – tutustumaan käytettyjen vaunujen tarjontaan. Uusia ei hankita. Nyt meillä on hatara kuva markkinoilla olevista vaihtoehdoista ja siitä, mitä juuri meidän perheemme tarvitsee (älkää tosin kysykö mitä se on, en osaisi vastata).
Äitiyspakkauksen Mies haki postista muutama viikko sitten ja saman päivän iltana esitteli sisällön työpäivän uuvuttamalle avovaimolleen. Esittelyn jälkeen Mies pakkasi sisällön takaisin laatikkoon ja tuossa se nyt on, makuuhuoneen nurkassa. Saimme toiselta tulevalta mummolta ulkomaantuliaisina muutaman pikkuvaatteen, ne ovat vaatekaapin perällä odottamassa hetkeä, jolloin vauvanvaatteisiin koskeminen ei enää aiheuta lievää hengenahdistusta. Jostain syystä en edelleenkään pysty kuvittelemaan itseäni äitinä. Saati Miestä isänä. Varastossa odottaa Miehen veljen perheeltä saatu jättisäkillinen vauvatavaraa. Koskemattomana. Varastossa on myös samasta osoitteesta lainaksi saatu kehto, joka on kovin kaunis. Mutta pelottava.
Pystyn puhumaan raskaudesta metatasolla, pohtimaan perhepoliittisia linjavetoja yleisesti sekä vilpittömästi iloitsemaan läheisten vauvasuunnitelmista ja -uutisista. Mutta meillä, oma lapsi? Ihan kohta? Huh. Toki minä tajuan olevani raskaana, fiilistelen lapsen liikkeitä ja jumitun tuijottamaan kumpuani peilistä. Siitä huolimatta – meillä on mielikuvavauva kateissa.
Ja kun sitä ei oikein voi kuvitella, ei sille voi hankkiakaan mitään. Vaunujen sijaan päätimme tosiaan panostaa erilaisiin kantovälineisiin – mutta ei niitäkään ole tullut hankittua. Ei edes katseltua. Olen selannut muiden raskaana olevien naisten blogeja ja kokenut alemmuudentunnetta sekä jotain muuta – häpeää? – siitä, ettemme ole valmistautuneet tulevaan asiaankuuluvasti. Ettemme ole kiertäneet lastentarvikekauppoja, ihastelleet söpöjä vaatteita ja innostuneet ostamaan rintapumppua, sitteriä tai edes turvakaukaloa.
Viime viikolla ostettiin toki jotain – uusi sänky. Vanha oli 120 cm leveä kapea, sen kanssa ei haaveilemaamme perhepetiä olisi mahdollista toteuttaa. Uusi, Unikulmasta ostettu sänky toimitettiin tänään, nyt makuuhuonetta kaunistaa ihan oikea parisänky, ja mikä mahtavinta, sen päällä on Tempurin sijauspatja. Hyvästi, selkäsärky ja yöllinen heräily – teitä ei tule ikävä.