Lukuhaaste 2019: Miehiä ilman naisia
Maaliskuun kirjana esittelen Lukuhaasteeni kohdasta Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia (2014). Suosituksen minulle teki Miehen nuorempi poika. Alkuun pitää fiilistellä, että eikö ole aika mahtavaa, että ysiluokkalainen teinipoika suosittelee jotain Murakamin kaltaista!?? Paljoa hän ei lue, mutta koulussa onneksi välillä joutuu! Hän oli ehkä valinnut japanilaisen kirjailijan teoksen, sillä Miehen perhe on poikien ollessa pieniä asunut Japanissa joitain vuosia. Saimme myös kivaa ajatustenvaihtoa teoksesta pojan kanssa syntymään, joten ihan loistavaa, että koulussa edelleen laitetaan lukuinnottomatkin lukemaan. Edes vähän.
Mutta teokseen. Kyseessähän on kokoelma erillisiä tarinoita, joista viimeisen nimi on tuo Miehiä ilman naisia. Kaikissa keskiössä kuitenkin on mies, joka jollain tasolla kipuilee suhdettaan naiseen. Nyt seuraa nolo tunnustus: En tajunnut, että kyse on erillisistä tarinoista, kuin vasta neljännen stoorin kohdalla. Jep. Puolustuksekseni, länsimaiselle japanilaiset nimet eivät jää niin hyvin mieleen, ja osassa tarinoista oli minä-kertoja, osassa ulkopuolinen kertoja.Tämä sekoitti minua päähenkilön (tai siis päähenkilöksi kuvittelemani miehen) kanssa. Kun tämän erheeni tajusin, täytyy myöntää, että olin pettynyt. Rakastan pitkiä, monivaiheisia tarinoita, joissa päästään kunnolla henkilöiden mielenmaisemiin, ja joissa voi olla polveilevia juonenkäänteitä. Tästä syystä novellit eivät ole olleet oikein koskaan makuuni. Aina tuntuu, että juuri kun on päässyt hyvään stooriin kiinni, se loppuu.
Murakamille tyypilliseen avoimeksi jättämiseen ja vihjailuun kun vielä lisätään tämä novelliominaisuus, olin kirjaa lukiessani monta kertaa tuskastuneena, Eiiii tää ei voi nyt loppua, miten tässä nyt oikein kävi, mitä tässä oikeastaan edes tapahtui?? Joka ikinen tarina olisi loistavasti kestänyt laajentamisen kokonaiseksi romaaniksi. Joka ikisestä tarinasta olisin halunnut tietää lisää. Ja tässä varmasti on niin Murakamin, kuin novellejen yleensäkin, tenho. Lukija jää ajattelemaan kuumeisesti, mitä juuri luki. Myönnän, että minulla on hieman hankaluuksia tämän tyyppisen viihteen kanssa, vaikka kaikkea ei minustakaan tarvitse vääntää rautalangasta, eikä juonta tarvitse kujettaa happily ever after -pisteeseen. Käytän tästä nimitystä Twin Peaks -ilmiö. Muistan edelleen täysin selvästi sen koko kehossa tuntuvan tunteen, kun sarja loppui ja aivan liian moni asia oli jäänyt minusta mysteeriksi. Kuten esimerkiksi, mikä hemmetti niissä pöllöissä oikein oli!? Samaa fiilistä koin, kun luin ensimmäisen Murakamini, 1Q84, ja sama toistui jokaisen Miehiä ilman naisia -tarinan jälkeen. Tosin lievempänä, sillä novelleissa ei ehdi päästä niin syvälle tarinaan, jolloin jälkikutinakin on miedompaa.
Tarinoista en oikeastaan muuten halua kertoa sen enempää. Osa on selkeämpiä, osa hämärämpiä, mutta kaikissa kikkailee erilainen mies, koettaen selvitä naisen kanssa, tai varsinkin, kun naista ei enää ole. Tekstiä on miellyttävä lukea ja kirjan ottaa oikein mieluusti joka kerta käteensä (tai minun tapauksessani Kindlen, sillä luin kirjan sähköisenä). Siksi sitä voikin suositella aika väljästi erilaisille lukijoille. Kertoohan siitä jo sekin, että siitä piti sekä ysiluokkalainen poika, että kolmikymppinen kotiäiti. Sillä kyllä, kaiken tuskailun jälkeen silti totean, että Murakamin Miehiä ilman naisia oli hyvä kirja.
Aiemmat tämän vuoden lukuhaastekirjat:
