Joka puolelta kuulee, että vanhemmuuteen (no, elämään kai ylipäänsä) kuuluvat myös pettymykset ja niiden sietäminen. Että asiat, joita on etukäteen odottanut ja fiilistellyt, voivat osoittautua laimeammiksi tai jopa ihan kamaliksi. Meitä koetetaan varoitella rakentelemasta liian ruusuisia kuvitelmia esimerkiksi imetyksestä, vauvan kanssa kotona olemisesta, leikki-iästä, tai no, ylipäätään mistään. Olen yrittänyt parhaani mukaan pitää näissä asioissa jonkinlaista tasapainoa. Hyväksyä sen, että tulen varmasti yllättymään tässä äitiysmatkallani, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Koettanut pitää uteliaan asenteen, puhua peloista panikoitumatta, mutta myös antaa itselleni luvan haaveilla ihanista asioista. Raskaus tähän asti on ollut samaan aikaan sekä rankempaa että helpompaa, kuin olin etukäteen kuvitellut, ja veikkaan, että samoin tulee käymään äitiydenkin eri vaiheiden kanssa.

On kuitenkin yksi asia, jota olin odottanut pelkästään positiivisin ajatuksin. Yksi, josta olin kuullut vain hyvää, ja jonka suhteen en ollut ymmärtänyt lainkaan valmistaa itseäni pettymyksiin.

Neuvola.

Tuo ihana hyvinvointivaltion tarjoama, tasa-arvon ja sivistyksen ilmentymä! Se on jo lähtökohtaisestikin niin mahtava instituutio, että ei siitä voi odottaa kuin hyvää. Lisäksi kaikki tuntemani äidit ovat fiilistelleet, miten neuvolaan on/oli aina niin kiva mennä, saa puhua ihan häpeilemättä juuri niistä itseä askarruttavista asioista (ensin raskaus, sitten vauva), eikä yhtään tarvitse nolostella, että jaksaakohan tuo nyt kuunnella ja kiinnostua. Neuvolaa olen myös siksi odottanut niiden noin kuuden lapsettomuusvuoteni ajan niin paljon, koska se on niin selkeä merkki siitä, että kuuluu tähän äiti-skeneen, on sisällä.

Neuvolakäyntejä on takana nyt neljä, joista yksi lääkärin ja kaksi tämän meidän oman terkan kanssa. (Ensimmäisellä käynnillä oli eri terkka.) Olen joka kerta odottanut käyntiä ja ollut innoissani, jännittänyt vähän, mutta mennyt silti mielelläni. 

Joka kerran jälkeen olen ollut edellistä pettyneempi.

Ensimmäisellä kerralla terkka oli tosiaan eri ja käynti muutenkin erilainen, sillä siihen kuului laaja alkuhaastattelu. Olimme harmissamme, kun saimme tietää, että tämä henkilö ei tule olemaan meillä jatkossa. Hän vaikutti mukavalta ja kokeneelta, maanläheiseltä ja sydämelliseltä. Seuraavalla kerralla jännitti taas, nyt tapaisimme sitten sen meidän oikean terkkamme! Tällä kertaa kuunneltiin kyllä sydänääniä, mikä oli tietysti ihanaa, mutta keskustelupuoli jäi ihan tyngäksi. Koko homma oli ohi nopeasti, ja pois lähtiessämme oli jotenkin typertynyt olo. Siinäkö se nyt oli? Lääkärikäynti oli yhtälailla pikainen. Jonkin verran keskustelimme mielialalääkkeitteni lopettamisesta, ja kuten aina lääkärin ollessa kyseessä (anteeksi kaikki lääkärit tämä yleistys!), puhui tämäkin vain siitä, miten voisin kyllä ihan hyvin käyttää vielä lääkkeitä. Siis vaikka olin lähes VUODEN hilannut lääkemäärää nyt alaspäin! Vaikka olin jo käytännössä nollassa! Että oikeasti alottaisin taas isomman annoksen, ilman mitään syytä, ja lopettaisin sitten pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Tekisin vuoden työn tyhjäksi ja siinä hormonitilassa sitten haluaisin vielä lisäkuormaksi vieroitusoireet?? 

Pahoittelut, saatoin uudelleen vähän tuohtua aiheesta…

No, lääkäriä tapaamme onneksi enää vaan kerran, ehkä hän ei sitten enää ota asiaa puheeksi, kun kerran olen nyt jo oikeasti lopettanut täysin. Mutta eilen, kun meillä oli taas terveydenhoitajan neuvolatapaaminen, huomasin jo mennessä, että olen kovin kireä ja jännittynyt. Vaikka olin päättänyt mielessäni, että otan reippaasti nyt vaan sitten puheeksi nämä ja nämä asiat (melkein tein etukäteen listan, mutta en sitten kuitenkaan kehdannut), oli koko käynti taas vain pelkkää mittaamista ja uusien aikojen sopimista. Liitoskivuista ja liikunnasta sain avattua suuni, mutta ei siitäkään mitään keskustelua syntynyt. 

Nyt huomaan, että voin täysin rehellisesti sanoa: En odota seuraavaa neuvolakäyntiä yhtään.

En oikeastaan edes haluaisi mennä sinne. No, sydänäänten takia kyllä, mutta muuten nuo käynnit ovat minusta vain ja ainoastaan ahdistavia, vaivaannuttavia ja turhia. Olen pettynyt siihen keskusteluyhteyden täydelliseen puuttumiseen, mikä siinä huoneessa vallitsee. Sekä minä että Mies muutumme hiljaisiksi ja sulkeutuneiksi, vaikka muutoin olemme hyvinkin avoimia ja rakastamme syvällisiä keskusteluja. Emme kumpikaan häpeile puhua henkilökohtaisista asioista ulkopuoliselle. Minähän oikeastaan jopa rakastan sitä, ja olen hyvinkin kokenut siinä mielenterveystaustojeni takia. Miksi tuossa huoneessa suun avaaminen tuntuu niin mahdottomalta? Miksi olen joka hetki lähes itku kurkussa siellä? Miksi emme osaa hyödyntää meille tarjottavaa palvelua?? ”Ei kai meillä mitään oo, ei tuu mieleen mitään…” ”Nii, kaikke menee ihan hyvin…” Ja kyllähän meillä meneekin oikein hyvin, mutta ei se tarkoita, etteikö käyntien välissä olisi kuitenkin usein tullut mieleen asioita, joista haluaisi jutella sitten neuvolassa.

Minua harmittaa, että tämä asia harmittaa minua niin paljon. Tunnen itseni epäkiitolliseksi ja hankalaksi. Mutta haluaisin niin paljon vaihtaa terveydenhoitajaa. 

Tietääkö kukaan, onko se täysin mahdotonta? Ja onko sellaisen ajatteleminen ylipäänsä aivan sopimatonta?? Vai päätänkö nyt vaan, että käyn siellä kiltisti mitattavana (ja myöhemmin vien vauvan mitattavaksi ja rokotettavaksi) ja koetan keskustelutuen löytää jostain muualta?