Tämä on Talviprinsessaleivos.
Olen ansainnut sen, koska olen juuri tullut juurihoidosta. Flunssaisena, liitoskipuisena, kävellen kengät märkinä loskamyrskyssä. Voin kertoa, että kyllä auttoi.
Tässä on osunut nyt jos jonkilaista juhlaa ja mukavaa menoa tälle ja edelliselle viikolle. Minun on pitänyt kirjoittaa niistä, mutta olen ollut aivan liian poikki! Huomaan, että vaikka minusta edelleen on ihana käydä juhlissa ja tapahtumissa, ja vaikka myös jaksan itseasiassa nyt aika hyvin erilaisia sosiaalisia tilaisuuksia, olen niiden jälkeen aivan uskomattoman loppu. Mietinkin jo, että milloin tulee raskausajan seuraava flunssa, ensimmäinen kun oli silloin heti kesällä, kun uutiset olivat ihan tuoreita. Minulla on taipumusta sairastaa helposti muutama flunssa vuodessa, joten kun raskaus kerran tekee limakalvoista hauraammat ja alentaa vastustuskykyä, niin odottelinkin tätä flunssaa oikeastaan jo! 😀 No nyt se sitten tuli. Ei kovin pahana onneksi, mutta kumminkin.
Juhlaputken aloittivat hyvän ystäväni kolmekymppiset, joita juhlittiinkin oikein hienon kaavan mukaan. Kenkäkuvassa näyn minä punaisissa sukissani ja kolme parasta ystävääni. Näihin juhliin teimme tällä porukalla myös kakut, joten siitä tuli vielä lisä”rasitusta”. Täytyy kyllä sanoa, että oli nautin todella paljon, kun sain pitkästä aikaa oikein kunnolla valmistautua juhlaan! Tein jo edellisenä päivänä kirjallisia valmisteluja aikataulujeni suhteen, ja juhlapäivänä minulla oli lähes minuuttiaikataulu. Oli myös ihanaa laittautua pitkästä aikaa oikein kunnolla! Onneksi minulta löytyi mahallekin sopivia mekkoja oikein valikoitavaksi asti ja korkokenkiäkin pystyin vielä käyttämään. (Tähän kohtaan joku voisi todeta, että selkä olisi takuulla kiittänyt balleriinoista, tai edes vähän matalammista koroista.) Juhlat olivat ihanat ja myös Mies viihtyi loistavasti!
Sunnuntai levättiin, sillä maanantaina minulla oli edessä seuraavat juhlat:
Jo viime lukuvuonna, kun olin vielä töissä, aloitettiin koulullani Suomi 100 -juhlien suunnittelu. Siksi minusta oli mukavaa, että olin myös kutsuttuna näihin kemuihin. Juhla pidettiin ulkona upeiden värivalojen siivittämänä. Hyväksi tuuriksi sää oli varsin oivallinen; ei tuullut tai satanut vettä, eikä ollut myöskään kymmentä astetta pakkasta. Täytyy myöntää, että minua jännitti aika lailla palata työpaikalle. Varsinkin kun tiesin, että saisin illan aikana vastata niin kollegoitten, oppilaitten kuin vanhempien esittämiin kysymyksiin siitä, mitä olin oikeastaan puuhaillut tämän syksyn. Ja kun minähän en ole tehnyt juuri mitään.
No, kollegoille päätin toki kertoa ihan suoraan, että alkuun raskauspahoinvointi ja myöhemmin selkävaivat ovat aikalailla estäneet minkään työn etsimisen, mutta lapsille tämä olisi vähän too much information, enkä nyt vanhemmillekaan oikein kokenut asialliseksi tilittää tällaisia yksityiselämäni vaivoja. Päätin siis vain kertoa opiskelleeni käsityöjuttuja, mikä olikin ihan totta. Minulle oli tosi tärkeää päästä henkilökohtaisesti kertomaan oppilailleni, että en ole palaamassa vielä ensi vuonnakaan heidän luokseen. Jotenkin tuntui reilummaltakin niin. Oppilaat ottivat vauvauutiseni iloisena vastaan, ja tuntuivat hyvin ymmärtävän, että vauva tarvitsee hoitoa. Kun he saivat samalla halia ja silitellä vatsaani, oli näiden uutisten vastaanottaminen varmasti mukavampaa. Vanhemmilta (ja lapsilta itseltäänkin) kuulin, että minua oli kovasti ikävöity ja kaivattu. Spekulaatiot ensi syksystäkin oli oppilaiden keskuudessa jo aloitettu, joten olen tosi tyytyväinen, että menin käymään noissa juhlissa. Oli myös mahtavaa olla koulun tapahtumassa ilman, että oli vastuussa mistään! 😀
Mutta jos olin poikki viikonlopun juhlien jälkeen, olin todellakin poikki maanantai-iltana kotiin päästyäni. Jälleennäkemiset olivat ihania, mutta hyvin energiaa vieviä. Seisoin koko ajan ja suurimman osan vielä ulkonä vähän kylmissäni. Myös kotiin pääsy venyi, sillä odottelin rehtoria, jolta sain kyydin vähän lähemmäs. Julkisilla koululle on aivan älytön matka, ja siihen aikaan busseja vielä kulki hyvin harvakseltaan.
Seuraavana aamuna olikin sitten tiedossa siskon Taaperon päiväkodin itsenäisyyspäiväjuhla. Olin illalla aivan varma, että en jaksa lähteä, mutta sisko oli juuri kerennyt mainita, että Taapero oli selittänyt, miten huomenna hän esiintyy ja tätikin tulee katsomaan! Kuka siinä kohtaa voi sanoa, että ei tulekaan!?! Koska myös päiväkoti on sen verran kaukana, piti minun lähteä (omalla nykyisellä mittapuullani) lähes yön selkään matkaan. Mutta lähdin kuitenkin. Ja ihana kun lähdin! <3
Päiväkotilaisten juhla oli uskomattoman hellyyttävä, hienosti valmisteltu ja onnistuneesti toteutettu. Taapero oli lavalla niin pokkana ja keskittynyt, että unohti oikeastaan kokonaan laulaa hienosti opettelemaansa laulua leikkeineen, kun hänen ryhmänsä esiintyi! 😀 Esityksen jälkeen lapset pääsivät kotijoukkojensa kanssa nautimaan virvokkeita sekä pyörähtelemään tanssisaliin kuin linnanjuhlissa konsanaan. Jännityskin helpotti ja Taapero oli selvästi tyytyväinen esitykseensä. Siskon kanssa tietysti ihastelimme täysillä!
Kun päiväkotilaiset aloittelivat normaaleihin arkirutiineihinsa palaamista, olikin minulla jo kiire kotiin lepäämään. Illalla olisi nimittäin tiedossa seuraavat juhlat! En muista, olenko täällä maininnut, mutta laulan kuorossa, ja siihen liittyen meillä oli keikka eräissä akateemisissa Suomi 100 -juhlissa. Koska keikka olisi kuitenkin vasta verrattaen myöhään, olin edellisellä viikolla taipunut suostutteluihin, ja ilmoittautunut myös itse juhlaan. Meitä oli kuorostamme siellä mukavan kokoainen porukka! Kyseessä olivat siis akateemiset pöytäjuhlat eli sitsit, joihin kuului cocktailtilaisuus, ruokailu, esityksiä ja puheita ruokailun lomassa sekä jatkot.
Tämän tyyppisissä kemuissa olin opiskeluaikoinani ravannut hyvin aktiivisesti. Edellisistä sitseistä olikin jo vierähtänyt useampi vuosi! Täytyy sanoa, että olin hieman epäileväinen sen suhteen, voiko sitseillä olla hauskaa selvinpäin, kun muut humaltuvat kovaa vauhtia, mutta hyvin se meni. Sain myös lyhyen ajan sisään laittautua toistamiseen oikein kunnolla, ja kaltaiselleni prisessalle se on kyllä aina mieluista puuhaa. 😉
Voikin olla, että vähään aikaan en tule tällaisissa kemuissa käymään, joten ehkä oli hyväkin, että nyt vielä pääsin!
Itsenäisyyspäivää vietimme sitten Miehen kanssa kahdestaan kotona herkkuruokien ja linnanjuhlien parissa. Huomasin, että voimani alkavat aika lailla hiipua, liitoskivut pahentua ja pikkuruiset flunssan esioireet tuntua. Olin silti liian hyvällä tuulella ja innoissani, että olisin malttanut levätä paremmin, vaan hyörin keittiössä melkein koko päivän. Meillä oli ihanaa vaikka en saanutkaan kilistää sampanjalla Suomen itsenäisyyden kunniaksi, kuten olin tähän asti tottunut tekemään.
Joulukauteen kuuluu kuorolaisella tietysti useampia keikkoja. Itsenäisyyspäivän jälkeen flunssa oli jo ihan selvästi päällä, mutta sain käytyä onneksi hoitamassa osuuteni viikonloppuna eräässä kuorojen yhteiskonsertissa. Lämpöä ei sinä päivänä ollut, ääni toimi, enkä ollut yskäinen tai räkäinen, joten uskaltauduin riviin, jota flunssa-aalto oli muutenkin harventanut. Joulukonsertit ovat minusta ihania, ja olenkin tosi iloinen, että jaksoin mennä! Meidän osuutemme oli vain kolme kappaletta plus yhteisnumerot, joten homma ei rasittanut liikaa. Ensi viikonloppuna onkin sitten tiedossa meidän oma konserttimme, jolloin pitää jaksaa jo sitten ihan eri tavalla.
Sunnuntaina olisi ollut vielä yhden sukulaislapsen synttärit, mutta ne päätin nyt sitten suosiolla jättää väliin ja ihan vaan levätä. Lahjan toimitan pukinkonttiin.
Leppoisaa viikkoa kaikille! Muistkaa juoda glögiä ja polttaa kynttilöitä 😉
