11 päivää sitten olin varma, että olemme menettäneet tämänkin lapsen alun. Vuotoa on edelleen vähän, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu lähes varmalta, että pikkuinen on vielä tallessa. Minua nimittäin väsyttäääääää aivan tolkuttomasti! Lisäksi olo on lähes koko ajan lievän etova, kuin pikku darrassa. Ja varsinkin jos Mieheltä joku kysyisi, niin kyllä, mielialanvaihteluita on edelleen. Runsaasti. 

Siksi minusta tuntuu hyvin vahvasti siltä, että sisälläni kasvaa uusi elämä. Edellisten keskenmenojen jälkeen nimittäin oireet lakkasivat hyvin pian. Ja oireita ehti muutenkin tulla kovin vähän. Tämän viikon perjantaina teen uuden raskaustestin, ja jos se on positiivinen, ei voi muuta kuin uskoa. Silloin on siis kulunut se kaksi viikkoa mahdollisesta keskenmenosta, ja tuossa ajassa hormonitasojen olisi pitänyt laskea, mikäli raskaus ei olisi enää meneillään.

Mutta nyt siis: vä-syt-tääää! Huomaan painiskelevani aiheen kanssa lähes jatkuvasti. Kuinka paljon minun tulisi antaa tilaa väsymykselle ja missä määrin taistella sitä vastaan? Ohjeet ovat mielestäni hyvin ristiriitaiset, toisaalta kehotetaan pysymään aktiivisena, toisaalta taas kuuntelemaan kehoa ja lepäämään aina tarpeen tullen. Mutta mitä kun minun kehoni haluaisi vain levätä?! Päiväunia olen nyt viimeisten päivien aikana ottanut lounaan jälkeen aika hyvällä omatunnolla, mutta kun kroppa halajaa oikaista itsensä pienenkin rasituksen jälkeen, ei se voi olla enää hyvästä. Miehen tuntuma aiheeseen on, että koettaisin parhaani mukaan pysytellä aktiivisena, ja sitten ottaa vaikka parin tunnin päiväunet, jossa kuittaan kertyneen väsymyksen. Hänen perusteenaan aktiivisuuden hyötyjen lisäksi on se, että minulle tulee parempi fiilis päivästä, jos olen tehnyt jotain, enkä pelkästään loisinut sohvalla puhelin kädessä. Tämä kuulostaa minustakin tosi järkeen käyvältä, mutta esimerkiksi tänä aamupäivänä en vain yksinkertaisesti jaksanut tehdä yhtään mitään muuta. 

Mies kyllä omien mahdollisuuksiensa rajoissa pitää minut ihanasti liikkeellä. Ilman häntä tämän hetkinen liikkumiseni olis pahimmillaan jopa nollassa. Aina töistä tultuaan hän haluaa, että teemme vielä jotain, käymme vähintään kävelyllä. Lisäksi hän ”pakottaa” minut kanssaan salille noin kaksi kertaa viikossa. Kun en ollut raskaana, tein hänen kanssaan samoja voimanosto-sarjoja (toki paaaaljon pienemmillä painoilla) ja nykyään hänen vinkkaamiaan tai itse keksimiäni kevyempiä, pienempien lihasryhmien sarjoja tai liikkuvuusharjoituksia. Lisäksi hän opettaa erästä japanilaista kamppailulajia, ja käyn hänen pitämissään harjoituksissa yleensä kerran tai kaksi viikossa. (Ja ei, kyseessä ei ole mikään hurjapäinen laji jossa potkitaan ja paiskotaan täysillä, vaan harjoittelu on hyvin pehmeää, ja perustuu lähinnä oman ja vastustajan kehon tasapainoihin.)

Näin ollen katsoisin saavani tarpeeksi liikuntaa, kun vielä pyrin aina käyttämään rappusia (asumme kuudennessa kerroksessa) ja joogailen välillä itsekseni kotona. Mutta kun en kerran ole töissä, jää tuo arkipäivien huomaamaton aktiivisuus helposti todella minimiin, ja se on se, mikä minua huolestuttaa…