Niin kauan kuin muistan, olen ainakin jossain määrin tuntenut syyllisyyttä kaikesta hyvästä, mitä minulla on. En elä missään sadunhohtoisessa pintaliitomaailmassa, missä saan kaiken vain sormiani napsauttamalla, mutta koen silti olevani monessa asiassa hyvin etuoikeutettu. Kehoni on terve ja pystyvä, istun jollain lailla länsimaiseen kauneuskäsitykseenkin. Olen saanut melko nuorena viran ammatista, johon olen kouluttautunut. Minulla on eheä ja turvallinen lapsuudenkoti, hyvät välit vanhempiini ja siskoon. Ystäviä löytyy. Lähipiirissä ei ole päihdeongelmia tai rikollisuutta. En ole koskaan joutunut olemaan huonossa parisuhteessa, jossa minua olisi esim. alistettu tai pahoinpidelty. En ole rikas, mutta tulen ihan hyvin toimeen. Ja ei edes kannata alkaa ajatella sitä etuoikeutusta, että olen saanut syntyä konfliktittomaan maahan, jossa naisen asema on näin hyvä. Nyt olen vielä saanut aivan uskomattoman upean puolison, joka on paitsi komea ja älykäs, myös hyvä ja hellä. Miehen lähipiirikin on ottanut minut hyvin vastaan. Raskaanakin olen. Ihan älyttömän upeasti siis menee!

Miksi tällainen onnentyttö sitten sairastui masennukseen? Miksi tällainen etuoikeutettu prinsessa ei jaksa käydä töissä?? Kaikista onnen sattumuksista häpeilen eniten sitä, että saan tällä hetkellä viettää niin stressitöntä elämää. Ympärilläni melkein kaikki tuntuvat enemmän tai vähemmän huokailevan töistä; joko sitä ei ole, se ei ole koulutusta vastaavaa, irtisanomisen uhka vaanii, työ on liian kuormittavaa, työajat hankalia tai opiskelujen mahduttaminen työn lomaan liian rankkaa. Entä minä sitten? Minulla ON koulutusta vastaava työ, mutta nytpä vaan päätin, etten mene tänä lukuvuonna sinne! Mitä ihmettä?! Voin oikein kuvitella, miten joillain alkaisi kiehua, kun kuulisivat tilanteestani: Kuuleppas nyt! Kyllä ne aikuisten työt nyt vaan on vähän raskaita, sä olet kuules juuri saanut kunnan verorahoilla viettää pitkän kesäloman, kyllä nyt pitäisi vaan jaksaa! Ja minun ei tarvitse kuin edes kuvitella näitä kommenntteja (koskaan siis en ole kuullut oikeasti yhtään), ja olen melkein itku kurkussa.

Yritä tässä nyt sitten viettää stressitöntä alkuraskautta. Koska eihän kukaan muukaan nyt pääse vapaalle vielä näillä viikoilla, kyllä ne väsymykset ja pahoinvoinnit ja keskenmenon pelot vaan kuuluu pystyä siinä työn ohessa hoitamaan. Eihän nyt ennen vanhaankaan maataloissa voinut emäntä vaan ryhtyä lomailemaan, jos vähän raskaus väsytti! 

Silti olen enemmän kuin helpottunut, että minulla eivät tällä viikolla alkaneet työt. Että huomenna en ole ottamassa oppilaita vastaan. Jotenkin onnistuin viime talvena saamaan itseni niin huonoon kuntoon, että en koe tämän kesäloman jälkeen vielä läheskään itseäni valmiiksi töihin. Vaikka häpeilen tätä upeaa mahdollisuutta ihan vain rauhassa katsella, mitä sitä tänä vuonna tekisi, en vaihtaisi sitä kyllä mihinkään. Ehkäpä tällä ihmisen alullakin on paremmat mahdollisuudet selvitä, nyt kun en ole yhtä stressaantunut kuin kahden edellisen kohdalla.

Olen pahoillani, jos tilanteeni aiheuttaa jossa kussa ärsyyntymistä, mutta tämän parempaan en nyt vaan pysty.