Sokeria!
Kolmistaan-blogin Karoliina kirjoitti juuri, että oli onnistunut hienosti olemaan tammikuun ilman lisättyä sokeria. Itse olen monestikin ”aiemmassa elämässäni” ollut tammikuun tipattomalla. Niin, ja siis kertaakaan en ole onnistunut siinä. Aika säälittävää? Tähän täytyy heti perään lisätä, että sentään silloin, kun lääkäri käski minua pitämään taukoa, onnistuin. En muista enää tarkkaan, kuinka pitkä aika oli kyseessä, mutta varmasti kyllä enemmän kuin neljä viikkoa. Ja käsky oli olla ottamatta edes sitä puolikasta maistiannosta. Motivaatio oli korkealla, sillä lääkärin mukaan, jos en tähän pystyisi, voisin alkaa suhtautua itseeni alkoholiongelmaisena, ja niin tekisi myös hän. Myöhemmin, kun olin pyytänyt Miestä tukihenkilökseni juomisen suhteen (koska kyllä, jonkinlainen ongelma minulla kyllä alkoholin suhteen oli), pystyin myös kuuliaisesti pysymään yhdessä tekemissämme sopimuksissa. Suhteeni alkoholiin onkin muuttunut noista ajoista terveemmäksi, ja nyt raskauden myötä minulla ei ole ollut pienintäkään ongelmaa olla ilman.
Jonkinlaista kuria minulta siis itselleni todistettavasti löytyy, vaikka lähinnä tuntuu kaikissa ryhtiliikkeissä, että vain epäonnistun. Panosten tulee näköjään vaan olla niin kovin korkealla. Minua kiehtoo ajatuksena kovasti sokerin vähentäminen, sillä vaikka painoni onkin noussut lähtötilanteesta nyt 32. viikolle vain 6 kiloa, dippasivat vaa’an lukemat alkuraskauden pahoinvoinnin vuoksi niin paljon, että todellisuudessa olen kerännyt painoa noin 11 kiloa melko lyhyessä ajassa. SE taas kuulostaa aika hurjalta… 🙁 Viikot 17-25 ovat Vau.fi:n mukaan (neuvolassa sanotiin, että näillä sivustoilla on ihan asiallista tietoa, saa lukea) tyypillisesti naisilla kovinta massakautta, niin myös minulla. Nyt loppuraskaudessa suositus on, että paino nousisi viikossa noin 200-600 grammaa. Näissä raja-arvoissa olen vielä pysynyt. Aivan viimeisillä viikoilla paino nousee tyypillisesti enää vähän, ellei tule kovasti turvotusta. Kuitenkin pelkään, että painoni ottaa tässä vielä jonkinlaisen loppuspurtin, kun liikkuminen pakostakin vähenee koko ajan (en edes muista milloin olisin jaksanut nousta kotitalomme portaat viimeksi!). Minulla ON jo kovin tukala olo, vatsakin tästä vielä tulee kasvamaan, joten EN haluaisi joutua kantamaan vielä ylimääräistä läskiäkin!
Miehen kanssa aloittamamme liikuntalupaus tälle vuodelle on onneksi lähtenyt käyntiin oikein hyvin. Olemme molemmat alkaneen vuoden jokaisena viikkona harrastaneet vähintään kerran systemaattista liikuntaa (tähän ei siis lasketa ns. hyötyliikuntaa), oma saldoni on ollut joka viikko kaksi liikuntakertaa.
Mutta se sokeri.
Himoitsen sitä, tuntuu kuin kehoni vaatisi ja tarvitsisi sitä. Joka. Päivä. Pahimpana ansana minulle tähän aikaan vuodesta ovat laskiaispullat. Voisin valehtelematta syödä niitä vaikka viisi päivässä! (Vain kaksi on sentään tähän astinen ”enkkani” ollut, ja yleensä saan pidettyä yhdessä.) Muutenkin nyt tuntuu vetävän puoleensa kaikki leivonnainen. Olen jo monena päivänä saanut vain juuri ja juuri estettyä itseäni, etten olisi leiponut esim. pellillistä mokkapaloja ja sitten syönyt niistä vähintään puolia yhdeltä istumalta. Kun patistan itseni liikkeelle edes kerran päivässä, päädyn kahviloihin herkkuhoukutusten äärelle, yleensä sortuen. Kaupassa käymisistäni on tullut jo lähes vitsi, tarvitsen Mieheltä pitkät tsemppaukset etukäteen, että saisin väisteltyä kauppiaiden asettamia herkkuansoja. Laadimme minulle suunnitelmia, joilla pystyisin suoriutumaan hyllyjen välistä vain tarvittavat elintarvikkeet poimien. Useamman kerran olemme viestitelleet kaupasta ja Mies on maanitellut minua viemään osan herkuista takaisin hyllyyn. Yhdessä kauppareissulla ollessamme kärtän kuin pikkulapsi ja koetan salaa sujautella sokeria eri muodoissaan ostoskoriin. No, tuleepahan ainakin huvittavia kauppareissuja! 😀
Mitä sitten voisin tehdä? Olemme kokeilleet yhteistä herkkupäiväkirjaa, jolloin syömisten näkyväksi tekeminen voisi teoriassa hillitä minua. Olemme kokeilleet sallivaa ja lempeää strategiaa, jossa saan päivässä yhden pienen, harkitun herkun. Olemme kokeilleet rajoittaa kaiken herkuttelun vain lauantaihin. Totaalikieltäytymistä (vaikka vain jollekin ennakolta sovitulle ajalle) emme ole kokeilleet. Tai siis toki olen eläessäni yrittänyt lukuisia karkki- tai herkkulakkoja, mutta nyt Miehen kanssa emme ole. Tai sanotaan nyt vaikka niin, että niitä ei ole lähdetty toteuttamaan, olen kyllä hankalina hetkinä uhonnut lähteä erinäisille kieltolinjoille useampaankin kertaan. Vaikka nostan suuresti hattua esim. Karoliinalle, joka sai vietettyä sokerittoman kuukautensa (siis ilman lisättyä sokeria, sokeriahan saamme kaikesta hiilihydraatista, jota ilman ei kyllä tavallinen ihminen edes tule toimeen) jokin minulla pistää siinä kovasti vastaan. Tiedän myös ihan kysymättäkin Miehen mielipiteen aiheeseen. Ehkä suurin ongelma itselleni totaalikieltäytymisessä on siitä aiheutuva hankaluus. Ei syömisen pitäisi olla vaikeaa ja ahdstavaa, hirmuista syynäämistä vaativaa touhua. Sokeria nimittäin on hyvin monissa tuotteissa. Olen monesti terveysinnostusteni kausina löytänyt itseni lähes itkun partaalta harhailemasta kaupan hyllyjen välissä ahdistuneena etsimässä mitä tahansa terveellistä. (No myönnetään, olen oikeasti myös ihan itkenyt siellä hyllyjen välissä.) Kun minulla tuntuu nämä totaalikieltäytymiset menevän helposti vähän överiksi… Lisäksi on hankalaa ja vaivaannuttavaa, jos joku tarjoaa jotain, enkä voi tiukkojen rajoitteitteni takia edes maistaa. Etenkin jos olen kylässä, ja tiedän kyseisen herkun olevan hankittu tai valmistettu ihan varta vasten. Toinen suuri ongelma totaalikieltäytymisissä itselläni on myös se, että repsahdukset pilaavat koko ylvään projektin. Jos kerrankin sorrun, katoaa taistelutahtoni ja luovutan. Ei onnistunut. Luuseri, mene syömään sitä pullaasi kun et mihinkään pysty!
Että ehkä ongelmani on jonkinlaisessa liian suurissa ääripäiden heittelyissä. Joko sallin kaiken tai sitten en sallisi mitään. Ja kun se ei onnistu, ruoskin henkisesti itseäni epäonnistumisesta niin, etten enää edes kuvittelekaan voivani onnistua. Eli palaan kysymykseen: Mitä sitten voisin tehdä?
Ja huomaan, että en osaa vastata tähän.
Ainakaan vielä.
Ehkä viisastun joskus…