Siitä on kulunut jo tovi, kun varsinaisesti päivittelin lapsettomuuskuulumisiani tänne blogiin. Joudun kuitenkin taas toteamaan, ettei ihan hirveästi ole uutta kerrottavaa vieläkään eikä eteenpäin olla päästy oikeastaan yhtään. Kilppariarvo tsh keikkuu jälleen viitteiden rajamailla ja voipi olla, että se piakkoin lipsahtaa sinne väärälle puolelle joten kaikki riippuu – yllätys yllätys – hyvin pitkälti kilpparin voinnista. Tämä alkaa olla jo todella rasittavaa ja usein mietin mikä perhana tätä vaivaa. Miksi se ei vaan jo asetu.

Kilpirauhasasiaani hoitaa nykyään myös uusi lääkäri, josta avautunen tarkemmin vähän tuonempana. En itseasiassa edes vielä tarkalleen tiedä millaisella otteella hän tähän aikoo pureutua, koska en ole ehtinyt olla hänen kanssaan puheissa asian tiimoilta. Toivoa sopii että kaikki sujuu yhtä jouhevasti ja kivuttomasti kuin tähänkin saakka, sillä ainakin aiempi lääkäri ja hänen ammattitaitonsa, empaattinen kohtaamisensa minut lapsettomana ja huolehtiminen että kilpparini hoito pysyy ajantasalla on ollut täyttä kultaa kaikkien näiden rankkojen aikojen keskellä. Koko sydämestäni siis toivon, että homma jatkuu yhtä hyvänä tästä eteenpäinkin. Vähän kyllä jännittää, sillä olen kuullut niin paljon kilpirauhassairauksien heikosta hoidon tasosta, piittaamattomuudesta ja siitä, että hyviä lääkäreitä on vaikea löytää tällaista hoitamaan. Haluan kuitenkin uskoa hyvään niin kauan kuin sitä kamalaa en kohtaa. Pian ollaan varmasti taas viisaampia kuinka tässä käy.

Mutta nyt siihen itse pääasiaan: Kilpirauhasen osalta tapahtunut lääkärinvaihdos ei nimittäin ole ollut nyt ainoa laatuaan. Suureksi harmituksekseni joudun ennen seuraavaa pakastealkionsiirtoa etsimään itselleni uuden lääkärin ratkomaan myös näitä lapsettomuuskuvioitani.

Muistan vieläkin niin selkeinä ne reilun parin vuoden takaiset hetket, jolloin pähkäilin uudelle lääkärille siirtymistä ja sen tarpeellisuutta. Lopultahan tuolloin päädyin ottamaan pakastealkiot matkaan ja vaihtamaan kokonaan hoitavan klinikankin toiseen. Lääkäri valikoitui hänestä kuulemieni, pelkästään ylistävien kommenttien perusteella ja heti ensikäynnin jälkeen minulle jäi tapaamisesta valtavan positiivinen mieli. Olin ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan onnellinen ja uutta toivoa täynnä. Tajusin, etten koskaan aiemmin koko lapsettomuustaipaleellani ole ollut näin toiveikas. Tiesin, että jos en hänen käsissään onnistu tulemaan raskaaksi niin se tuskin onnistuu kenenkään toisenkaan hoidossa. Hän oli hyvin ammattitaitoinen, pitkän kokemuksen omaava juuri näihin asioihin erikoistunut tyyppi, jolta saattoi kysyä ihan mitä tahansa mieleen tullutta ilman pelkoa siitä, että kyselisi hölmöjä tai saisiko mieltä askarruttaviin juttuihin asiallisia vastauksia. Kaikki oli hyvissä uomissaan ja parhaat keinot käytössä.

Nyt vuoden alussa eräänä päivänä avasin Instagramin, josta tieto pomppasi heti eteen: Hän on jäänyt eläkkeelle. Kaikki pysähtyi hetkeksi. Toiveikkuus karisi pois, pettymys oli valtava. Miten tässä nyt kävi näin, miten mulle osui näin huono tuuri. Tuleeko tästä ikinä mitään. Sulateltavaahan tässä riitti, mutta ei loppujen lopuksi auta muu kuin nostaa pää pystyyn ja lähteä talsimaan eteenpäin. Ymmärrän toki, että sellainenhan elämän kulku on – ihmiset tekevät työuransa, jäävät eläkkeelle ja se on täysin ansaittua ja normaali reitti meille jokaiselle. Silti niin kovasti harmittaa. Kuka minua nyt auttaa?

Tiedän, että kyseiseltä klinikalta löytyy varmasti osaavia lääkäreitä. Tiedän myös hyviä kokemuksia taatusti olevan heistä monilla apua tarvitsevilla. Mutta mistä tiedän, kuka olisi juuri mulle se oikea hoitamaan tätä niin herkkää ja henkilökohtaista, elämän kokoista juttua? Kuka ottaa huomioon kilpirauhaseni tilan, ettei kävisi kuten kävi vuosia takaperin joskus aiemmin? Tosin sellaista piittaamattomuutta kilpirauhasarvoista en enää sallisi tapahtuvan, nyt mulla on täydet valmiudet pitää puoleni ja vaatia asian huomioiminen mikäli sen kanssa vielä tulisi ongelmia. Keneltä kehtaan kysyä kaiken mahdollisen lääkityksistä, vaikka kysymykset voivat joskus kuulostaa ihan hölmöiltä? Kuka jaksaa selittää asiat mulle juurtajaksain? Kuka on empaattinen ja ymmärtää pelon, epätoivon ja surun? Kuka on sellainen, joka ei töksäyttele tökerösti? En voi oikein muuta kuin valita täysin summamutikassa jonkun nimen ja katsoa mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun kyse olisi vaikka korvatulehduksesta niin asia olisi miljoonasti helpompi, mutta näin isojen asioiden äärellä on todella tärkeää että asiakas kohdataan asianmukaisesti. Olen niin herkillä koko lapsettomuuden kanssa, että joka pienikin vastoinkäyminen tuntuu eteen kasvaneelta maailman suurimmalta vuorelta.

Kunpa tämä rämpiminen joskus loppuisi. Tai loppuuhan se, mutta kunpa tämä kaikki saisi sen niin hartaasti toivotun lopputuloksen.

Välillä ihmettelen, miten olen ihan oikeasti pysynyt näinkin hyvin järjissäni tähän saakka kaikki nämä lapsettomuuskriisin vuodet, niin paljon on sattunut ja tapahtunut, niin monta pettymystä olen kokenut, joiden myötä olen sukeltanut toisinaan todella syvissä vesissä. Olen kuitenkin näköjään saanut pidettyä itseni koossa suht hyvin ihan kotikutoisilla keinoilla – luonnossa liikkumalla, lenkkeilemällä ja karvalasten kanssa puuhastelemalla. Jos nämä henkireiät elämästä ja arjesta häviäisivät, en tosiaan tiedä miten pärjäisin. Niin syksyn kuin nyt talvenkin aikana olen viettänyt tosi paljon aikaa metsässä. On kyllä niin uskomatonta huomata, miten suuri vaikutus sellaisella ympäristöllä on mieleen ja hyvinvointiin ihan kokonaisvaltaisesti. Kun ottaa suunnaksi metsän ja pääsee sen rauhaan ja hiljaisuuteen, pienenee murheet aina huomattavasti ja siinä kulkiessa tai vaikka ihan vain paikoillaan samoillessa ei tunnu läheskään niin pahalta. En pärjäisi ilman metsän tuomaa lohtua ja turvaa. Rauha jonka se tarjoaa on aivan ainutlaatuinen eikä sitä saa muualta. Useinmiten siellä saa olla ihan itsekseen ilman suurempia ihmisjoukkoja. Ja mitä syvemmälle ryteikköön tarpoo, sitä todennäköisemmin ei vastaan tule myöskään lastenvaunuja joiden näkeminen kaupungilla repii sydämen riekaleiksi joka ikinen kerta. Metsä on turvallinen paikka monessakin mielessä.

Meillä on myös aivan mahtavia koirakavereita lähipuistossa joita käydään muutaman kerran viikkoon moikkaamassa. Heidän kohtaamisestaan saa valtavat määrät valoa ja hyvää energiaa elämään. Tällaisiin pieniin arkisiin juttuihin tarttuminen tuntuu hyvältä ja auttaa jaksamaan eteenpäin. En edes osaa kuvailla kuinka paljon ne tuovat lohtua elämään 🙂