Hei lapseton, miten sä voit?

Tahaton lapsettomuus on äärimmäisen kuormittava ja haasteellinen kriisi. Askel on sitä raskaampi, mitä pidemmän matkan sen kanssa joutuu kulkemaan. Tänä aikana erittäin tärkeäksi muodostuu läheisten, kuten ystävien ja perheen olkapää, mutta usein myös ammattilaisen tarjoama keskustelumuotoinen tuki olisi enemmän kuin tarpeen. Jonkin sellaisen, jonka luona voisi käydä säännöllisesti ja jolle saisi avata aivan kaiken – myös ne hirveimmät ja vaikeimmatkin tunteet ja ajatukset, ja samalla saisi niitä ammattilaisen vinkkejä tässä pyörremyrskyssä selviämiseen.

Tätä psykologin / muun vastaavanlaisen tahon kanssa käytävää keskustelua ainakin itse todella nyt tarvitsisin. Mutta valitettavasti tukea ei juurikaan ole tarjolla. Sitä on vaikea saada, ja oman tähänastisen kokemukseni mukaan hoitohenkilökunta hedelmöityshoitoklinikalla kysyy hyvin harvoin, kuinka voin, miten jaksan epäonnistuneista hedelmöityshoidoista seuranneiden pettymysten kanssa ja miltä ne ovat tuntuneet. Usein kuvio on se, että uuden hoitokierron alkaessa keskitytään kokonaan vain siihen ja tulevaan, eikä menneitä juuri muistella. On ollut hetkiä, jolloin olisin toivonut, että joku olisi kysynyt miten minulla menee, edes siinä vaiheessa kun ilmoitan itku kurkussa ääni täristen klinikalle puhelimitse raskaustestin negatiivisesta tuloksesta, kertaakaan siinä hetkessä kukaan ei ole edes pahoitellut vaan aina on kehoitettu kokeilemaan alkaneeseen kiertoon uudelleen.

Yhden kerran eräs lääkäri kysyi joitakin vuosia sitten, miltä aiemmat epäonnistumiset ovat tuntuneet, kun takana oli kaksi huti mennyttä inseminaatiota. Kerroin että mieli on epätoivolla täyttynyt, eivätkä pettymykset tietenkään ole olleet helppoja mutta uutta kohti mennään. Vielä silloin en tiennyt kuinka raskasta tämä tulisi olemaan, mitä nyt myöhemmin olen joutunut kestämään. Hän oli todella ymmärtäväinen ja myötätuntoinen, mutta siihen kaikki onkin sitten jäänyt. Ymmärrän, ettei heillä ole aikaa jäädä vatvomaan näitä asioita pitkäksi aikaa tai tuntikausia lohdutella asiakkaitaan, mutta pieni hetki empaattista läsnäoloa ja keskustelua ennen uutta kierrosta olisi tuntunut hyvältä.

Myönnän, että olen itse huono aloittamaan tätä keskustelua. On todella vaikeaa avata suutaan ja sanoa, että nyt todellakin tuntuu pahalta. Sitä en ole tehnyt koskaan, vaan aina vain odottanut että joku ottaisi vointini puheeksi kanssani. Ehkä joskus vain pitäisi, josko sillä saisin avattua sen pienen hetken tällaiselle edellistä epäonnistumista koskevalle purkukeskustelulle.

Viimeisimmän pettymyksen jälkeen olin aivan hajalla. Olin niin rikki ja palasina, että makasin vain sängyssä lamaantuneena ja tuijotin vuoroin kattoa ja vuoroin seinää. Muistan kuin eilisen sen kivun, epätoivon, ahdistuksen, aivan kaiken kamalan mitä mielessäni jylläsi. Silloin ymmärsin, että nyt on ihan oikeasti haettava apua. Kyllä siihen tarvittiin ystävän suostuttelua ja houkuttelua että uskalsin ottaa tarvittavat askeleet avun saamiseksi, mutta lopulta sain itseni liikkeelle. Otin yhteyttä terveysasemalle, selvitin tilanteeni ja sain lääkäriajan kuukauden päähän. Silloin mietin, miten mahdan selvitä kuukauden kun olo oli niin huono ja raskas, mutta selvisin kuin selvisinkin ja lopulta aika koitti.

Lääkäri kuunteli tunnin, kuinka kerroin hänelle paljon. Avasin tunteitani ja ajatuksiani välittämättä siitä, mitä hän niistä ajattelisi, ymmärtäisikö hän koska kaikki eivät lapsettomuuden synnyttämiä mielenmyllerryksiä käsitä. Hän oli empaattinen ja ymmärsi. Keskustelu tuntui hyvältä, ja olisin toivonut voivani käydä hänen luonaan kerran viikossa juttelemassa, mutta tiedän ettei sellaiseen hyvin todennäköisesti terveysasemilla ole resursseja, joten jätin asian sanomatta ääneen. Sain kuitenkin lähetteen psykiatriselle sairaanhoitajalle, ja tästä käynnistä olenkin tainnut jo puhua, ainakin Youtuben puolella olen avannut tätä enemmän.

Mutta näin lyhyesti: Siitä käynnistä ei ollut apua. Ainoat neuvot mitä sain, olivat mindfulnessin harjoittaminen nettivideoilta ja se, että istuisin suihkussa tavallista hieman kauemmin, antaisin ajatusteni tulla ja mennä ja veden lorista rauhassa. Tämän kaiken pitäisi auttaa jaksamaan. Tuli vahva tunne, etten olisi mitenkään voinut puhua samalla tavalla siinä tuolissa kuin puhuin lääkärille. Samanlaista keskusteluyhteyttä ei vain syntynyt mitenkään. Lähtiessäni hän vielä totesi, ettei hän tiedä kuinka voisi tämän enempää enää olla tukenani. Toisaalta oli hyvä, että hän sanoi asian suoraan, se on mielestäni tärkeää mikäli todella on niin, ettei muuta apua voida tarjota. Kotiin tultua olo oli jos mahdollista entistäkin tyhjempi ja surullisempi. Jäin käytännössä lopulta ilman tarvitsemaani keskusteluapua. Tuon jälkeen olen jokusen kerran jutellut Sekasin-chatin kriisityöntekijöiden kanssa, joka on useinmiten kyllä auttanut pahimmilla hetkillä hyvin, mutta kyseinen keskustelukanava on suunnattu nuorille enkä enää ikäni puolesta kuulu heidän tarjoamansa avun piiriin ja siksi nuo keskustelut ovat nyt jääneet pois.

Tilannehan on nyky- Suomessa se, että avun saaminen psyykkisiin ongelmiin ja haasteisiin on julkisen terveydenhuollon kautta todella suuren työn takana, eikä sen eteen pitkäjänteinen uurastuskaan välttämättä aina riitä, näin itse koen ja samaa olen kuullut myös monilta muilta apua hakeneilta ihmisiltä. Tämä on terveydenhuollossa erittäin vakava epäkohta, ja tilanteeseen pitäisi ehdottomasti saada pikinmiten aikaan huomattava parannus. Näin ollen myöskään lapsettomuuskriisin keskelle ei ammattiavun järjestäminen ole missään tapauksessa läpihuutojuttu, vaan tarvittavan ja riittävän tuen saamiselle todennäköisyys on noin lottovoiton luokkaa. Itse koen, että tahaton lapsettomuus on niin mutkikas kriisi, johon liittyy hyvin paljon haastavia tunteita, että terapiassa / keskusteluissa parhaaseen lopputulokseen pääsemiseksi psykologin, terapeutin, sairaanhoitajan tai muun keskusteluapua tarjoavan olisi hyvä olla perehtynyt lapsettomuuden aiheuttamiin tunnereaktioihin jo ennalta.

Itselleni tällä hetkellä riittäisi jo se, että olisi mahdollisuus käydä juttelemassa jollekulle, joka olisi läsnä, myötätuntoinen, kuuntelisi ja sanoisi jotakin pientä lohduttavaa ja pitäisi ehkä kättä olkapäällä. Juuri nyt en tarvitsisi muuta, vaikkakaan en pistäisi pahitteeksi pitkäkestoisempaa terapiamuotoistakaan apua lapsettomuuden käsittelyn ja sen kanssa selviytymisen helpottumiseksi.

Toki yksityisellä puolella apua on saatavilla vaikka heti. Hedelmöityshoitoklinikoillakin työskentelee jokaisella vähintäänkin yksi psykologi / psykoterapeutti, eikä vaivaa tarvitse nähdä ajanvarausta enempää. Psykologin pakeille pääsee parhaassa tapauksessa jo seuraavana päivänä. Tähän moni turvautuukin, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole. Tietenkin oikein hyvä ratkaisu on tämäkin, mutta melkoisen hintava.

Olen itsekin pyöritellyt tätä vaihtoehtoa kovasti, mutta aina vain jättänyt sen taka-alalle. Se, että mulla ylipäätään on mahdollisuus saada hedelmöityshoitoja vaatii todella suurta taloudellista panostusta, ja se tekee aikamoisen loven kukkarolleni nyt, kun aloittelen opintoja avoimessa yliopistossa ja teen freelancer-töitä osa-aikaisesti siinä sivussa. Tietenkin opintoihin täysillä satsaaminenkin on oma valintani, mutta haluan hoitaa ne niin hyvin kuin pystyn, että tulevaisuudessa valmistuminen kävisi joutuisammin kun saan jo tässä vaiheessa tekemäni opinnot hyväksiluetuksi päästyäni tutkinto-opiskelijaksi, eikä opiskeluvuodet näin veny turhan pitkälle. Kustannussyistä yritän siis karsia kaikesta sellaisesta, joka ei ole ehdottoman pakollista. Ja kuitenkin toisaalta onhan myös mielen hoito aivan yhtälailla tärkeä juttu kuin fyysisestä hyvinvoinnistakin huolehtiminen. Silti olen vielä tässä vaiheessa kärvistellyt ja pyrkinyt säästämään kaiken itse hedelmöityshoitoja varten, sillä kukaan ei voi tietää kuinka paljon se vielä taloudellisia resursseja vaatii.

Toivoisin ehdottomasti julkisesta terveydenhuollosta löytyvän tulevaisuudessa enemmän resursseja yksilöllisille ja laadukkaille mielenterveyspalveluille, niin meille tahattomasti lapsettomille kuin myös ihan jokaiselle muullekin joka niitä tarvitsee. Julkisen tarjoamilla lapsettomuuspoliklinikoilla tulisi myös olla useampi aiheeseen perehtynyt mielenterveysalan ammattilainen mikäli näin ei jo ole.

Yksi esimerkki, mitä yksityisillä klinikoilla voitaisi mielestäni tehdä ahkeramman kuulumisten kysymisen, sekä edes sen pienimuotoisen keskustelun lisäksi vaikka siinä ultran tai muun rutiinitoimenpiteen yhteydessä, olisi tarjota mahdollisuus yhteen ilmaiseen keskusteluun aina epäonnistuneen hoidon jälkipuintiin asiakkaan niin halutessa. Pitäisin edes sitä yhtä tunnin mittaista keskustelua psykologin tai lapsettomuushoitajan kanssa erittäin tärkeänä, ja se auttaisi varmasti jaksamaan paremmin hoidoissa eteenpäin. Mikäli juttutuokioita haluaa lisää, niistä voisi sitten veloittaa hinnaston mukaisesti. Luulen, ettei tällainen jälkihoito merkittävästi laskisi klinikoiden saamaa rahallista tuottoa, ja tekisi meidän asiakkaiden jaksamisesta helpompaa ja keveämpää etenkin silloin, kun hoitokertoja on takana jo useampi.

Mun on vielä ehkä vähän turhan aikaista alkaa ruotimaan tulevia työtapojani sitten valmistumiseni jälkeen. Mutta uskallan jo nyt näin tulevan psykologin näkökulmasta sanoa olevani ehdottomasti valmis tarjoamaan tällaisen avun, ja toivoisinkin voivani tulevaisuudessa työskennellä muun muassa tahattomasti lapsettomien auttamisen parissa. Tiedän tarkalleen, kuinka tärkeää ja merkityksellistä tarjottu apu, empatia ja läsnäolo voivat olla, ja antaisin sitä enemmän kuin mielelläni myös eteenpäin.