Ihmeet tapahtuvat harvoille ja valituille

Ihmeitä tapahtuu joskus. Ne ovat niitä aivan pikkiriikkisellä todennäköisyydellä omaa elämää koskettavia juttuja, jotka osuvat kohdalle vain harvoille ja valituille. Niitä ei jaeta kaikille halukkaille, enkä jaksa uskoa niiden kävelevän vastaan vaikka toivoisin itseni uuvuksiin.

 

Kun lapsettomuusasia on jossakin esillä, joko netissä yleisen keskustelun alla tai sitä käydään läpi omassa lähipiirissäni niiden ihmisten kesken joiden kanssa pystyn ja haluan siitä puhua, tupsahtaa eteen joskus tarinoita ihmeistä. Joku saattaa kertoa joko omakohtaisesta kokemuksestaan tai muualta kuulemastaan tapahtumasta, jossa raskaus on alkanut vaikkei siihen enää todellakaan oltu uskottu ja todennäköisyys raskautumiseen on ollut lähes olematon. Niin vain sitten kävi ihan hups vaan, kun lopetettiin hoidot tai tarkoituksellinen yrittäminen kokonaan. Tapahtui se toivottu, odotettu suuri ihme. Usein näissä tarinoissa lasta on toivottu jo kauan ja tehty jo todella paljon asian eteen käyttäen jo kaikki tai ainakin lähestulkoon kaikki lääketieteellinen apukin mitä käytettävissä on. Luovuttu jo toivosta ja sitten raskaus onkin yht’äkkiä alkanut täysin odottamatta.

 

Osalle nämä lopulta onnellisiksi kääntyneet tarinat tuovat toivoa ja lohtua. Osa lapsettomista jaksaa luottaa siihen, että se kaikki olisi heillekin ehkä vielä mahdollista. Ja jos usko tuo voimia kestää tätä raskasta taivalta ja tekee eteenpäin tarpomisesta kevyempää, niin silloin siitä kannattaakin pitää kiinni ja siten myös pitää toivonkipinää yllä. Onhan tällaisella matkalla tärkeää saada voimaa jostakin, ja jokaisella se voiman lähde on omanlainen.

 

En tiedä olenko mä vain todella negatiivisen ajattelutavan omaava pessimisti, vai onko ihan ok olla luottamatta oman tyhjän sylin viimeistään ihmeen varjolla jonain päivänä vielä täyttyvän ja roikkumatta mitättömän kokoisessa toivonrippeessä. Pitäisikö luottaa ja uskoa, vaikka sitten väkisin vain siksi että ihme on jollekin toiselle äärimmäisen onnekkaalle joskus sattunut? Vaikka kuinka yritän tankata noista tarinoista edes pieniä toivonrippeitä lisää, en vain saa niistä otetta enkä pysty ajattelemaan että sellaista voisi tapahtua mulle. Todennäköisyys on niin pienenpieni, etten jaksa uskoa sen osuvan omalle kohdalleni. En mitenkään voi tuudittautua sellaiseen. Se on vähän sama kuin rahahuolien keskellä kamppaileva ihminen laskisi elämänsä lottovoiton varaan. On pakko olla jotain suurempaa faktatietoa ja todennäköisyyksiä, että pystyisin pitämään toivoani yllä vielä siinäkin vaiheessa, jos hedelmöityshoidot päättyvät tuloksettomina.

 

Muistan ne viiden vuoden takaiset ensimmäiset hoitokerrat, kun ravasin klinikalla inseminaatioissa. Luin tuolloin muiden hoidoissa olevien blogeja heidän hoitotaipaleistaan, pääasiassa juuri itsellisten naisten sekä naisparien kirjoittamia. Heistä lähes kaikilla hoidot onnistuivat suht nopeasti, enkä muista kovinkaan monen tarvinneen edetä edes ivf-hoitoihin ja useimmat raskautuivat muutamasta inseminaatiosta. Ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen tyhmänä uskoin ja kuvittelin, että kyllä se seuraavalla tai sitäseuraavalla kerralla onnistuu, niinhän on käynyt niille muillekin joita tiedän. Nyt jälkeenpäin tajuan olleeni todella typerä. Olen oppinut ymmärtämään, ettei jokaisen kroppa todellakaan toimi samalla tavalla. Se, että joku toinen onnistuu nopeammin, vaikka kaikki muut onnistuisivat tietyn ajan sisällä ei tarkoita että oma kroppani toimisi samoin. Kaikki on yksilöllistä, se on lause joka on iskenyt itsensä tajuntaani lopullisesti ja käsitän sen nyt, se on mulle selvempää kuin mikään muu. Siksi en laita toivoani ihmeisiin. Sellainen on liian haurasta ja heiveröistä, siitä on liian suuri riski pudota ja sitten taas sattuisi vielä lisää.

 

Tiedän, että näillä kertomuksilla on hyvä tarkoitus, tuoda esiin myös se pieni mahdollisuus joka osalle antaa vielä toivoa. Mutta välillä huomaan jopa ärsyyntyväni kuullessani jonkin vastaavanlaisen raskautumistarinan. Haluaisin vain huutaa, ettei sellaista tapahdu mulle. Että etkö ollenkaan tajua, että jokaisen kroppa on yksilöllinen, läheskään kaikkien kropat eivät pysty ihmeisiin. Se, millaisia tunteita tilanne herättää riippuu tavasta, miten asiasta puhutaan. Jos tyyli on se, että kertomuksen perään tokaistaan yksinkertaiselta tehtävältä kuulostava kehoitus; usko vaan ihmeeseen, tee sitä ja tätä ja unohda asia kokonaan niin kaikki kääntyy parhain päin aivan satavarmana. Silloin sisälläni herää jotain aivan muuta kuin positiivisia tunteita. Raskausuutisten vastaanottaminen on muutenkin jo pitkän aikaa tuntunut veitseniskulta sydämeen, eikä tällainen tapa koittaa tsempata tee siitä yhtään helpompaa ja mukavampaa. Kun tarinasta jätetään pois neuvot ja sen muuttaminen ihmeestä automaatioksi, saan pidettyä ne rumimmat tunteeni kurissa. Jäljelle jää suru siitä, että taas joku toinen enkä vieläkään minä. Suru on tunteista se pahin. Ei rumin, mutta kaikista pahin ja kokonaisvaltaisin silloin, kun se käy kimppuun kaikella voimallaan. Mutta nuo ihmeet eivät onneksi tee surusta täysin pitelemätöntä, sellaista joka kuristaa hiljaiseksi ja saa haukkomaan henkeä, eivät ainakaan tällä hetkellä. Ne repivät ja pelkkää kipua sisältävät hetket iskeytyvät vasten kasvoja muista lapsettomuuden polun varrella vastaantulevista asioista.

perhe ajattelin-tanaan
Kommentit (2)
  1. Hei, löysin blogisi ja jään ehdottomasti seuraamaan. Hassua, että ihan samanlaisia ajatuksia pyörittelin juuri muutama päivä sitten itsekin, ihmeistä, toivosta ja epätoivosta. Ihmeet antavat itsellenikin osittain toivoa ja lohtua, mutta välillä niistä kuuleminen on todella raskasta. Alkaa puuduttaa, kun niitä vaikuttaa tapahtuvan kaikille muille, paitsi itselle.

    Ei myöskään haluaisi tuudittautua johonkin niin häilyvään ja petolliseen, kuin ihmeen mahdollisuuteen. Siltä se itselle tuntuu, kun on joutunut pettymään niin monta kertaa annettuaan toivolle sijaa.. Viimeksi muun muassa sain itseni toivomaan kiivaasti, että kilpirauhaslääkityksen saatuani olisin yksi niistä lukemistani ”ihmeistä”, joka raskautuu heti oikeanlaisen tyroksiinilääkityksen saatuaan. No, enpä ollut.

    Vaikka tilanteemme on monelta osin hyvin erilainen, ja inseminaatio on itselläni ”vasta” seuraava askel eteenpäin, koen, että lapsettomuuden kipu todella yhdistää ihmisiä, myös tässä tapauksessa meitä.

    Tekstisi koskettavat. Haluan toivottaa sille kaikkea mahdollista hyvää ja voimia tulevaan syksyyn!

    https://planeetatjaenkelitjakuu.blogspot.com/2021/09/aidiksi-tarkoitettu.html

    1. Hei, ja kiitos paljon kommentistasi! Kiva että löysit blogini ja jäät seuraamaan 🙂 Lapsettomuuden kipu todella yhdistää meitä sitä läpi käyviä ja oonkin sitä mieltä, että vertaistuki on ihan äärettömän tärkeä juttu tällä tiellä. Usein vertaistuen kanssa on helpompaa jutella tähän liittyvistä asioista, kun toinen saman kokenut jo tietää melkein puolesta sanasta mitä toinen tarkoittaa ja haluaa sanoa 🙂 Toki ihmeisiinkin kannattaa uskoa, jos niistä saa toivoa tai ne tuovat lohtua, on tosi tärkeää saada voimia jostain tällaisella matkalla. Ja eihän koskaan voi tietenkään olla aivan sataprosenttisen varma etteikö sellainen voisi omalle kohdallekin sattua, vaikka pieni se todennäköisyys tietysti on 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *