Luukku 14: Kirjavinkkauksia joululomalle

Joulun aikaan on ihana käpertyä viltin alle rentoutumaan hyvän kirjan parissa. Tällaisina kiireettöminä lomapäivinä tykkään ottaa aikaa lukemiselle ja sukeltaa uusien tarinoiden maailmaan, se jos mikä on sopivan helppoa ja mukavaa ajanvietettä löhöilyn oheen.

 

Jouluvalot Helsingin keskustassa

 

 

Tälle lomareissulle kirjan etsiminen on mulla vielä vähän kesken, mutta tässä luukussa vinkkaan muutaman tämän vuoden aikana lukemani hyvän kirjan teille lomaluettavaksi. Nämä kirjat eivät välttämättä ole mitään kevyimpiä lukea, sillä jokaisessa käsitellään isoja ja raskaitakin asioita. Itse kuitenkin hyvin suurelta osin sellaisia käsiini nappaan, ja yleensä haen aina jonkinlaista syvällistä tarinaa, jossa kuljetaan läpi  vaikeiden tapahtumien ja haastavien elämäntilanteiden. Tarinassa on oltava yleensä jotakin, mikä koskettaa, antaa ajattelun aihetta ja pysähdyttää pohtimaan vaikeampiakin asioita, oppimaan ehkä uutta ja myös arvostamaan entistä enemmän niitä asioita, jotka itsellä ovat hyvin. Tositapahtumiin perustuvat tarinat ovat aina myös erittäin tervetulleita, ja sellaisia näiden kirjojen joukossa onkin kaksi.

 

Lilly Korpiola: Pitkä tie äidiksi

 

Tämä kirja kertoo erilaisen selviytymistarinan kirjoittajan itsensä elämää koskettavasta, pitkään kestäneestä tahattomasta lapsettomuudesta ja lopulta adoption myötä lapsiperheeksi kasvamisesta. Kirjaa oli koko ajan helppo lukea, sillä siihen ei sisältynyt ollenkaan raskauteen, synnytykseen, vauvoihin tai mihinkään pikkulapsiarkeen liittyviä asioita joten niiden takia ei tarvinnut ahdistua. Pitkä tie äidiksi on tarina pariskunnasta, jolla on takanaan 17 vuoden lapsettomuus hedelmöityshoitoineen, jotka päättyivät tuloksettomina kilpirauhasen vajaatoiminnan takia jota ei löydetty ajoissa. Tämä oli asia joka jäi mulle kirkkaana mieleen – todennäköisesti omaanikaan ei oltaisi koskaan selvitetty kunnolla, ellen olisi itse alkanut kysellä sen tutkimisen perään. Pariskunnan tarina kääntyi kaikesta huolimatta valoisaksi, sillä he adoptoivat intiasta kaksi poikaa, 8- ja 13-vuotiaat veljekset. Kirjassa kerrotaan hänen omasta adoptioprosessistaan ja lapsiperhearjen alkutaipaleesta. Lisäksi siinä on laaja ja monipuolinen tietopaketti yleisesti adoptioon liittyvistä käytännöistä lainsäädännöstä psyykkisten puolten käsittelyyn. Vaikka adoptio ei tule hyvin suurella todennäköisyydellä koskaan koskettamaan elämääni, oli kirja kuitenkin kaikin puolin mielenkiintoinen ja positiivinen luettava, pidin tästä kovasti. Jos adoptioon liittyvät asiat mietityttävät tai se on itselle ajankohtainen, uskoisin tämän kirjan antavan vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin sekä apua muutoinkin asian pohdiskeluun.

 

Stokkan jouluikkuna

 

 

Annamari Marttinen: Törmäys

 

Törmäys on tarina siitä, miten elämä voi yhdessä hetkessä ennalta arvaamatta muuttua peruuttamattomasti. Päätapahtumana on onnettomuus, jossa rakastunut nuori pari jää auton alle ylittäessään pyörällä suojatietä – poika ajaen ja tyttö tarakalla istuen. Tyttö menehtyy onnettomuuspaikalle, poika jää henkiin mutta halvaantuu pysyvästi vyötäröstä alaspäin. Tarinaa kerrotaan useamman eri henkilön näkökulmasta: Muun muassa kuolleen tytön äidin, pojan, autolla heidän ylitseen ajaneen nuoren naisen sekä tämän poikaystävän. Se on tunteikas kuvaus kriisistä ja tilanteen kanssa pärjäämisestä, tapahtumat kulkevat onnettomuudesta ja sen ensi hetkiltä noin viikon päähän. Vaikka tarina näyttää elämän raaimman ja surullisimman puolen, oli se todella koskettava ja sai taas muistamaan sen, kuinka mikään elämässä ei ole koskaan varmaa tai itsestäänselvää. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, eikä koskaan voi tietää mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Jokaisen äänikirjan kuunteluun käytetyn sekunnin arvoinen hieno romaani.

 

Mikko ja Tiina With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

 

Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on Mikko Within kirjoittama kirja hänen vaimonsa Tiinan sairastumisesta kahteen syöpään, rinta- ja munasarjasyöpään ja elämästä diagnoosin jälkeen hoitojen ja ihan tavallisen arjen keskellä. Kirjaan on koottu sekä Tiinan blogipostauksia hänen ”Vasen rintani ja muuta sairasta”- nimisestä blogistaan jota hän sairastuttuaan alkoi kirjoittaa, että Mikon ajatuksia vuosien varrelta. Tiina With sai rintasyöpädiagnoosin syyskuussa 2008, josta noin kuukauden kuluttua selvisi syövän olevan myös munasarjassa. Tuosta hetkestä alkaen tarina kulkee läpi kahdeksan vuoden, kerraten hoitojen ja syövän uusimisen eri vaiheita vuoteen 2016 saakka jolloin Tiina nukkui pois 44-vuotiaana sairauden uuvuttamana. Myöskin tämä tarina on todella koskettava ja sen loppuosaa kuunnellessani itketti useaan otteeseen, etenkin Tiinan kuolinhetkessä ja vähän ennen ja jälkeenkin sen. Mietin monesti, miksi näin käy, kuinka maailma voi olla niin epäreilu. Vakava sairaus vei lopulta äidin kolmelta lapselta ja vaimon aviomieheltä. Vaikka tarina oli isolta osin surullinen, niin siihen mahtui hauskojakin sattumia perhearjen keskellä jotka saivat myös hymyn nousemaan huulille monta kertaa. Tämä on tärkeä kirja varmasti monelle jo vertaistukipuoltakin ajatellen, mutta myös muuten se on kaikin puolin hyvin kerrottu, tärkeä tarina. En kadu lainkaan että tämän luin – päinvastoin. Suosittelen tätä lämmöllä myös muiden lukulistalle.

 

Aleksanterinkadun jouluvalot

 

 

Tässäpä ovat mun tämän hetken kirjavinkit. Minkä kirjan sä olet viimeksi lukenut? Mikä on lempikirjasi, olisiko sulla jotakin kirjaa, jota haluaisit suositella?

Perhe Kirjat

Luukku 13: Vaikeinta on olla armollinen keholleen

 

Monilla on vuoden vaihteessa tapana tehdä lupauksia uudelle alkavalle vuodelle. Itse kuulun niihin, jotka lupaavat hyvin harvoin mitään ihan vakavissaan. Niinä kertoina kun teen edes jotain sen suuntaista, se on lähinnä vain sellaista asioiden pallottelua ja hataria lupauksia vähän siitä ja tästä kuitenkaan mitään lyömättä lukkoon. Olen enemmänkin sellainen hetkessä eläjä, joka tekee ja toteuttaa juttuja sitten kun ne tulevat kohdalle, toimin tilanteen mukaan ja katson aina yhden askeleen kerrallaan. Uudenvuodenlupaukset ovat sinänsä kiva tapa koittaa tehdä vaikkapa jotain parannuksia omassa elämässä uuden alkavan vuoden kunniaksi, jolloin monella alkaa tavallaan uusi aika ja paljon asioita niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Ja vaikka olen itsekin asiaa tältä kannalta miettinyt ja koen kyllä vuodenvaihteen olevan usein otollista aikaa uusille kuvioille, en vain ole tähän mennessä sen suurempia lupaillut.

 

Nyt ensi vuoden alusta ajattelin kokeilla luvata tosissani. Mulla on yksi tärkeä lupaus, jonka haluaisin ainakin yrittää itselleni pitää. Sen kanssa on kuitenkin osattava olla kärsivällinen ja itselleen lempeä, sillä se ei tapahdu hetkessä.

 

Aion opetella olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Olen luonteeltani itseni suhteen hyvin täydellisyyttä tavoitteleva lähes kaikessa, eikä mulle ole temppu eikä mikään vaatia itseltäni valtavasti, arvostella tekemiäni virheitä ja soimata itseäni välillä pienemmistäkin asioista. On paljon helpompaa takertua epäkohtiin ja pieleen menneisiin asioihin vaikka niitä tuskin edes huomaisi, kuin kehua itseään onnistumisista tai ottaa muilta vastaan kehuja ja positiivista palautetta. Olen muita ihmisiä kohtaan hyvin avarakatseinen, ymmärtäväinen ja hyväksyvä, ja kohdistan vaatimukset aina itseeni.

 

Sillä totuus on, ettei kukaan meistä ole täydellinen. Ei vaikka joku toinen – työkaveri, ystävä, puolituttu tai muu saattaa mielikuvissamme sellaiselta vaikuttaa. Jokainen tekee joskus virheitä, jokainen epäonnistuu ja mokaa jotakin. Se kaikki on osa ihmisenä olemista, vain elämää. Kukaan ei voi virheiltä välttyä. Kaikki me ollaan tärkeitä, arvokkaita ja hyviä ihmisiä vahvuuksinemme ja heikkouksinemme. Kun me tehdään todella parhaamme, se riittää eikä enempään tarvitse pystyä. Olen kuullut ystäviltäni useasti siitä, kuinka mun tulisi osata ajatella näin myös itsestäni, eikä pelkästään muista ympärilläni olevista ihmisistä – ja tottahan se on. Tätä puolta aion nyt alkaa työstämään itsessäni heti vuoden alusta lähtien, olen varma että elämä on tämän saadun opin jälkeen paljon rennompaa ja monellakin tapaa antoisampaa. Siihen saakka siis voin vielä ruoskia itseäni rauhassa, heh 🙂

 

 

Luulen, etten ole ainoa tätä sorttia vaan meitä on muitakin itseä kohtaan vaativaisia kulkijoita. Tällainen lienee melko yleistä. Siksipä haluan heittää haasteen myös muille tällaista muutosta itsessään halajaville, lähtekää mukaan ja aloitetaan uudistuminen yhdessä. Helppoahan tämä ei tietenkään heti alkuunsa ole, mutta sisulla ja rauhaisasti etenemällä hyvä tulee.

 

Kun joku puhuu musta positiivisesti, opettelen sanomaan: Kiitos, ihana kuulla, sen sijaan että toteaisin: No, kiva jos tykkäät, en mä nyt tämän kummempaa saanut aikaan. Kun en onnistu jossakin arkisessa tai muussa tekemässäni asiassa täydellisesti ja löydän jotakin parannettavaa, sen sijaan että kääntäisin sen kaiken itseäni vastaan sanon, ettei tämä ole vakavaa, onnistuit riittävän hyvin ja elämä jatkuu. Kyse ei ole siitä, että vaihtaisin asenteeni laidasta toiseen, sinne hällä väliä-osastoon, vaan että vähän vähempikin kuin satakymmenenprosenttinen suoritus on elämässä usein myös oikein riittävä.

 

Ehkä kaikkein vaikeinta on kuitenkin olla armollinen omalle keholleen. On vaikea olla tuntematta sitä kohtaan jopa vihaa silloin, kun se ei kykene tekemään sitä mihin se on luotu – ottamaan vastaan uutta elämää ja ylläpitämään sitä riittävän kauan jotta se elämä voisi jatkua myös täällä ulkomaailmassa. Suhteeni kroppaani jo vähän alle teini-ikäisestä saakka on ollut mutkikas, ja siihen on aina liittynyt negatiiviset tunteet sen ulkoista olemusta kohtaan. Nyt päälle on lätkäisty vielä sen kokoluokan ongelma, että on vaikea olla lempeä sille myöskään sisältäpäin katsottuna. Vaikka ymmärrän, että todennäköisesti raskautumattomuuteeni on ollut ihan oikea syy – hoitamaton kilpirauhasen vajaatoiminta ja aiemmin aivan liian alhaiset D-vitamiinitasot, en silti luota täysin että kyse olisi niistä tai vain niistä syistä. On äärimmäisen vaikea käsittää sitä, miten en ole onnistunut raskautumaan, miten kroppa ei vain tottele vaikka luonto on sen luonut kantamaan lasta ja synnyttämään. Tekemään musta äidin. Lapsettomuuden myötä suhteeni kroppaani ei ole todellakaan voinut parantua – päinvastoin. Tätäkin asiaa kokonaisuudessaan ja lapsettomuuden kipua ylipäätään olisi hyvä alkaa työstämään uudella tapaa, ja siihen tarvitsen ulkopuolista apua myös. Asia ei pelkästään itsekseen pohtimalla tai ystävien kanssa viinilasin äärellä jutellen muutu suuntaan tai toiseen. Onneksi ei siis pahempaankaan paitsi ehkä yksin vatkaamalla saatan saada sen todennäköisesti jossain vaiheessa vieläkin enemmän solmuun.

 

Mutta ei ahmita liian suurta palaa kerralla. Jätetään kroppaa koskevat kiemurat ja niihin liittyvät henkiset muutokset hieman myöhemmälle ja keskitytään nyt tähän armollisempaan itseen muilta osin. Siinäkin on riittävästi puuhaa näin aluksi 🙂

 

 

Ps. Tulisipa talvi pian ettei tarviisi fiilistellä sitä vain kuvista, odotan jo niin ihanaa lumen ja pakkasen raikkautta ja kirpeyttä…

Perhe Oma elämä Mieli