Vietin joulun yksin – ja se tuntui ihanalta

Kartiovalkokuusi sisällä koristeltuna ruukussa.

 

Tällä kertaa saattekin hyvin kuvapainotteisen postauksen, sillä ajattelin tässä samassa yhteydessä vähän esitellä teille tämänvuotista joulusisustustani kotona, erityisesti parvekkeen puolella johon panostin tänä vuonna kaikista eniten ja toivon, että se on tuonut iloa ja jouluista tunnelmaa myös ohikulkijoiden mieliin 🙂

 

Olen jo useampana vuonna miettinyt, miltä tuntuisi viettää joulua ihan yksin. Koskaan en aiemmin sitä ole tehnyt, sillä joulu on aina ollut meillä perheenä yhdessäolemisen ja rauhoittumisen juhlaa. Yksinäisessä joulussa on ollut jo ajatustasollakin melko kolkko tunne, ja sellainen joulunviettotapa on aina vain jäänyt tuonemmas odottamaan mahdollista vuoroaan. Tänä vuonna sen sitten tein, ja miltä se tuntui? Mitä fiiliksiä siitä heräsi? Oliko kokemus kolkko? Kaduinko sitä jälkeenpäin?

 

Jouluparvekkeen ilmettä tänä vuonna.

Tarve yksin vietetylle joululle kumpuaa pohjimmiltaan lapsettomuuden surustani. Perhejoulut ovat parhaimmillaan aivan ihania, tunnelmallisia ja yhdessä vietetty aika on todella tärkeää ja arvokasta. Ennen lapsettomuuden kokemustani en ole missään vaiheessa tuntenut tarvetta vetäytyä omiin oloihini muusta porukasta jouluisin. Nyt se alkoi kuitenkin tuntua helpommalta ja uskoin ettei suru, epätoivo ja lapsettomuuden osalta tulevaisuuteen liittyvä kalsea pelko korostuisi yksin niin voimakkaina reaktioina. Joulua nostetaan valitettavasti hyvin suureksi osaksi esiin ainoastaan lasten juhlana. Usein tuntuu unohtuvan se, että myös aikuiset voivat nauttia joulun tunnelmasta aivan samalla tavoin ja se on monelle meistä tärkeä ja merkityksellinen juhla. Etenkin lapsiperheissä joulu tuntuu usein pyörivän vahvasti juuri lasten ympärillä, mikä on tietysti ymmärrettävää, mutta tämän raskaan surun kanssa sellaisen seuraaminen vierestä on vain yksinkertaisesti liikaa. Se nostaa mieleen ne kipeimmät tunteet, ajatukset, kysymykset ja pelon – mitä jos meillä ei koskaan..?

 

Meillä on ollut tapana kokoontua siskoni luo aina jouluisin syömään ja viettämään aattoiltaa. Kokoonpano joulupöydässämme on hyvin tavallinen – pieniä lapsia, vanhempia ja isovanhempia. Ja sitten olen minä. Yksi vähän joukkoonkuulumaton palanen, joka ei ole äitinä olemista koskaan kokenut mummoudesta puhumattakaan. Olen jo monena jouluna tuntenut itseni ulkopuoliseksi lapsettomuuteni takia ja huomannut ahdistuvani valtavasti viimeistään siinä vaiheessa kun aletaan odottaa joulupukin saapumista. Katselen vieressä muiden touhuja, lasten riemua ja jännitystä, lahjojen avaamista ja sydän hajoaa pieniksi palasiksi joka kerta. Mietin kuinka selviän noiden hetkien yli. Meillä on siinä mielessä hyvä tilanne, että siskoni ja äitimme asuvat lähekkäin joten parina viimeisimpänä jouluna olen päässyt vetäytymään kätevästi aterian jälkeen omiin oloihini ja helpotettua oloani edes vähän joulusaunasta ja tunnelmasta koirien kanssa nautiskellen.

 

Tänä vuonna sitten päätin, että nyt kokeilen olla yksin ihan vaan kotona. Saisin myös kissat mukaan joulunviettoon. Kaiken tämän keskellä musta tuntuu pahalta, itsekkäältä ja väärältä se että tuntuu niin pahalta. Ei kenenkään pitäisi tuntea näin omien läheistensä seurassa. Tässä lapsettomuudessa on vain se ikävä piirre joskus läsnä, ettei se kysele ketä on lähellä vaan pyöräyttää ne pahimmatkin tunteet käyntiin kun joku vähänkin muistuttaa meneillään olevasta vaikeasta tilanteesta. Olen tullut siihen tulokseen, että mun on aivan turhaa taistella omia tunteitani vastaan sillä ne tulevat ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa ja mitä enemmän niitä panttaa sen kipeämpiä ne ovat. Ja suru käy vuosi vuodelta aina vain painavammaksi, pelko kasvaa ja mietin entistä enemmän kysymystä jos jäänkin kokonaan lapsettomaksi. Mutta tänä jouluna mieli oli levollisempi kuin jouluisin pitkiin aikoihin. Olen edelleen todella iloisesti yllättynyt sekä helpottunut siitä, kuinka kivuttomasti kaikki sujuikaan eikä kyyneleitä tarvinnut kertaakaan kuivailla.

 

Nautin karvalasteni seurasta ja jouluvaloilla kotiin luomastani tunnelmasta valtavasti. Olin erityisen hyvillä mielin siitä, että kissatkin tosiaan viettivät joulua nyt kanssani eivätkä hoitajan, kuten niin monena jouluna lähivuosina. Tein itse porkkana- ja lanttulaatikot alusta alkaen, paistoin kinkun ja voi miten ihania jouluruokia sainkaan aikaiseksi vaikka itse sanonkin, ne onnistuivat ennakko-odotuksiini nähden loistavasti. Ainoastaan imelletyn perunalaatikon ostin kaupasta valmiina koska sen tekemistä pitäisi ensin vähän treenata, että onnistun sen imellyttämään varmasti eikä joulunpyhiksi paistettu satsi menisi niin helposti pilalle – olen kuullut että imeltäminen on taitolaji. Harmi ettei ruoista ole nyt tarjota teille kuvia katseltaviksi.

 

Jouluasetelma ja kynttilöitä keittiön ruokapöydällä tuomassa tunnelmaa.

Kinkun paistoin yöaikaan kuten lapsuudessani meillä oli kotonakin tapana tehdä. Heräsin aattoaamuna suht ajoissa, tein aamupalaa, keittelin joulukahvia ja nautin rauhasta, kiireettömyydestä ja siitä, ettei aikatauluja ollut tällä kertaa ollenkaan. Ulkoilin koiran kanssa, nautin jouluaterian ja olin vaan. Ainoa mikä harmitti oli joulusaunan väliinjääminen, sillä tällä hetkellä mulla ei ole omaa saunaa. Sekään ei kuitenkaan tunnelmaa saanut latistumaan.

 

Uolevi loikoilee sängyllä, taustalla jouluista parveketta ikkunan takana.

Muut pyhät ja välipäivät ovat menneet aikalailla saman kaavan mukaan. Olen nukkunut aamuisin pitkään ja nauttinut ihanan mausteisesta joulukahvista sitten herättyäni. Joululaulut soivat ison osan päivistä, ja kokosin Spotifyssa soittolistan iloisemmista joululauluista, joita kuunnellessa haikeus ei nouse heti pintaan. Ollaan ulkoiltu, löhötty sängyssä ilman kiirettä, nukuttu päiväunia ja itse olen syönyt valtavia määriä suklaata, uppoutunut sarjojen ja äänikirjojen pariin. Ja niin mennä hujahti tämäkin joulu ohi kuin huomaamatta. Tänään juhlitaan jo vuoden vaihtumista.

 

Hipsu-tonttu istuu lumisessa metsässä.

En siis todellakaan kadu valintaani. Joulu oli ihana, rauhallinen ja kiireetön, enkä miettinyt surullisia asioita kuin ihan jokusen kerran pienen hetken verran jonka jälkeen ne painuivat sukkelasti taka-alalle häiritsemästä tunnelmallista joulunviettoani. Missään kohtaa oleminen ei tuntunut kolkoltakaan. Toivon silti kuitenkin, ettei mun tarvitsisi jokaista jouluani tästä eteenpäin viettää yksin. Kyllä edelleen toivoisin pääseväni rakentamaan perinteitä omien lasteni kanssa niin mummolassa kuin kotonamme ja voisin kuulla sen loputtoman ilon ja odotuksen aattoiltaisin myös omien lasteni äänistä. Eläinten seura teki olosta varmasti entistäkin kotoisamman ja levollisemman. Millään tapaa kamalaa tämä ei tosiaankaan ollut – päinvastoin. Sanoisin, ettei yksin joulun viettämistä tarvitse pelätä tai jännittää, se voi olla hyvinkin antoisaa ja erilaista kuin mihin olemme yleensä tottuneet. Perinteitä on lupa rikkoa ja vaihtelu virkistää. Yksin vietetyssä joulussa on mukavaa myös se, että siitä voi tehdä täysin omannäköisen. Joulupöytään voi laittaa mitä tahansa, syödä voi vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu ja joulusaunan voi napsauttaa päälle heti aamun sarastaessa. Tällainen joulu on ihana vaihteluineen ja uusine tapoineen. Hautausmaalla en nyt tietenkään harmikseni päässyt käymään joka on perinteistä mulle yksi tärkeimpiä, mutta heti kun matkustan taas Itä-Suomeen käyn viemässä kynttilät isäni ja isovanhempieni haudoille. Sen lupaan tehdä niin pian kuin vain suinkin voin 🙂

Perhe Tapahtumat ja juhlat

Ensimmäinen vuosi on pahin

Liitän tähän postauksen alkuun viime syksynä Oonan viimeisistä päivistä kuvatun videon jonka olen julkaissut Youtube- kanavallani jo aiemmin, niin pääsette näkemään hänet ikään kuin vähän lähempää

 

Rakkaan Oona-koirani kuolemasta tuli syksyllä täyteen vuosi. Muistan kuin eilisen sen päivän, jolloin loppusyksyllä 2009 hänet sain sekä meidän viimeisen yhdessä täällä maan päällä vietetyn päivämme. Molempien kohdalla tuntuu kuin niistä ei olisi kulunut aikaa juurikaan, mutta silti välissä on lähes 12 ohitse aivan liian nopeasti kiitänyttä vuotta. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, viikosta ja vuodesta jonka sain hänen kanssaan viettää. Yhtäkään hetkeä en vaihtaisi pois mistään hinnasta.

 

Yleensä sanotaan, että menettämisen myötä tulevassa surussa ensimmäinen vuosi on aina pahin, ja tämä pitää kyllä paikkansa. Myös eläimen kohdalla. Ihan kaikki eivät ymmärrä sitä, miksi kummassa eläinten poismenoa surraan ja kuinka suru voi kasvaa niin suureksi – olihan se vain eläin. Myös ihmisperheenjäseneni menettäneenä voin vahvistaa kuitenkin saman lauseen, jonka moni muukin on todennut, suru myös lemmikin kuoleman jälkeen voi olla aivan yhtä voimakas kuin ihmisenkin kohdalla. Surin ja suren edelleen tätä koiraa samalla tavalla kuin olen surrut isääni ja isovanhempianikin. Nämä kaikki surut ovat olleet niin kokonaisvaltaisia ja voimakkaita, ettei sitä voi oikein edes sanoiksi pukea. Mulle eläin ei ole ”vain eläin”, vaan paljon enemmän. Hän on hän, tasavertainen perheenjäsen, rakas karvalapsi josta pidetään huolta hänen elämänsä loppuun saakka jokaisessa hetkessä niin hyvin kuin se koskaan on mahdollista. Uskon, että tämän yhteyden voivat ymmärtää täysin vain ihmiset, joilla on tai on ollut joskus syvä ja vahva tunneside eläimeen. He ymmärtävät jo puolesta sanasta mitä tarkoittaa, kun kaipaa eläintä niin että sattuu tai huoli hänestä on syystä tai toisesta hyvin iso.

 

Kun tulin noin vuosi sitten kotiin syksyisenä iltana pelkän hihnan ja kaulapannan kanssa ainoa ajatukseni oli, etten tiedä miten tästä voi koskaan selvitä. Seuraavat viikot tekivät niin kipeää, että välillä pelkäsin sydämeni vain pysähtyvän ja kuolisin siihen paikkaan, välillä taas tuntui että olisi helpompaa lakata olemasta kun siitä kivusta ei muuten ollut mahdollisuutta saada edes hetkeksi hengähdystaukoa. Silti kaikki muut karvalapset pakottivat pysymään arjessa kiinni. Nousin aamuisin ylös sängystä väkisin, lähdin ulos nuoremman koiran kanssa ja puhdistin kissojen hiekkalaatikot. Tein kaiken kuten ennenkin vaikka suru oli ja pysyi tiukasti takertuneena mukana. Mietin lähes jatkuvasti sitä, kuinka tässä on vielä kolme muutakin joiden kohdalla on käytävä läpi sama tuska. Vannoin etten enää koskaan ota yhtäkään lemmikkiä ja samaan aikaan kuitenkin tiesin ja muistin edellisten lemmikkieni poismenojen aiheuttaneen samanlaisia ajatuksia, mutta niiden jonkin ajan kuluttua muuttuneen. Niin on käynyt nytkin. En vain mitenkään osaa elää ilman eläimiä. Ne ovat aina suuri osa minua ja perhettäni.

 

Alkuun googlasin monena päivänä todisteita taivaasta. Olen aina uskonut elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, siihen ettei se pääty sydämen lyöntien lakattua. Tämänkin surun kohdatessani aloin kuitenkin valtavan ikävän otteessa pelätä, mitä jos näin ei sittenkään olekaan vaan kaikki onkin tässä. Oli pakko saada jokin vahvistus sille, että koirani on päässyt perille ja kohtaamme taas kun aika on. En kestänyt ajatusta siitä, ettemme enää koskaan tapaisi. Hain lohtua erilaisista rajakokemuksista ja tarinoista, joissa moni kertoi kohdanneensa edesmenneen läheisensä ja saaneensa varmuuden siitä, että tällä on kaikki hyvin. Kaikki eivät näihin juttuihin usko, mutta mulle ne toivat lisää toivoa ja uskoa siitä, ettei mun tarvinnut hyvästellä häntä lopullisesti. Suoraan sanottuna olen kaikkien kokemieni menetysten kohdalla luottanut siihen ja uskon jälleennäkemiseen. Se on pohja, jolle olen suruista toipumiseni aina rakentanut ja jonka voimalla olen päässyt eteenpäin. Jos joku tulisi nyt mulle kertomaan, ettei elämä viimeisen hengenvedon jälkeen jatkukaan ja tieto olisi täysin varma ja todistettu, joutuisin aloittamaan aivan kaikki tekemäni surutyöt täysin alusta enkä tiedä miten niiden kanssa selviytyisin. Tieto siitä, että läheisteni ja lemmikkieni poismenot ovat vain väliaikainen eroaminen toisistamme kannattelee käsivarsillaan läpi elämän ja niihin vahvoihin käsivarsiin haluan aina luottaa.

 

Olihan koira jo vanha, lähtö oli luonnollinen ja toki myös väistämätön. Silti menetys on aina kova paikka ja suuri suru, jonka käsittelylle täytyy antaa aikaa niin paljon kuin sitä tarvitsee. Jokaisen suru ja tapa surra ovat yksilölliset, tiettyä aikaa sille ei todella ole olemassakaan vaan lupa on itkeä ja kaivata niin kauan kunnes se kaikki helpottaa. Ja kyllä se helpottaa sitten aikanaan.

 

Vuosi täyttyi ja aikalailla juuri sen verran kului, kunnes huomasin ettei jokainen päivä enää olekaan niin surun täyttämä. Kun tuo vuoden rajapyykki alkoi lähestyä, huomasin voivani hiljalleen muistella häntä ilman itkua ja pohjatonta kipeää ikävää. Olen pystynyt katsomaan hänestä jo kuvia ja videoita ja muistelemaan kommelluksia hymyillen, nauraenkin. Koettuani ensimmäisen joulun, hänen syntymäpäivänsä, ensimmäisen kesän ja mökkireissun ilman häntä – kaiken tuon ensimmäistä kertaa, alkoi olla jo vähän helpompaa eikä nyt tämä uusi joulukaan tunnu enää niin ahdistavalta. Pahin suru on selätetty, vaikka en vieläkään ole lakannut häntä ikävöimästä. Eikä varmasti tarvitsekaan, riittää että suru väistyy taka-alalle eikä kurista hiljaiseksi joka päivä. Tuntuu hyvältä voida hymyillä yhteisille muistoille ja jatkaa tavallista elämää vaikka hänen kynsiensä rapinaa ei enää kuulukaan viereltä. Ikävä saa tulla käymään milloin tahansa, surukin, mutta elämän on jatkuttava ja eteenpäin on kuljettava. Muistot ovat ja pysyvät, niitä ei kukaan voi koskaan ottaa pois. Uskon myös, että tapaamme vielä sitten kun on mun aika täältä lähteä. Sen jälkeen ei enää koskaan tarvitse häntä menettää.

 

Tuhkauurna oli tarkoitus haudata mökille, mutten ole pystynyt päästämään siitä irti ainakaan vielä. Otin hänen tuhkansa pahviseen uurnaan tätä varten, mutta tuhkat ovat edelleen kotonamme keittiön pöydällä ja näin on nyt hyvä.

Oonan tuhkauurna
Perhe Ajattelin tänään