Muutama viikko taaksepäin vietettiin ystävänpäivää. Tämä postaus on ollut mulla tekeillä jo jonkin aikaa, ja se muiden kiireiden keskellä valitettavasti nyt myöhästyy vähän ajankohdastaan. Mutta koska ystävyys on äärettömän tärkeä juttu ihan jokaisena päivänä, ei myöhästys ihan hirveästi haitanne vaikkakin itseäni vähän kaihertaa blogin jääminen hektisen ajanjakson myötä alkuvuodesta taka-alalle taas kerran, täytyy koittaa tehdä jälleen jonkinmoista parannusta asiassa sillä tämän kirjoittaminen ja hengissä pitäminen tuntuu tärkeältä edelleen 🙂

Ystävyys ja tahaton lapsettomuus liittyvät usein jollakin tapaa toisiinsa. Näiden asioiden yhteys voi pahimmillaan olla todella kipeä ja mutkikas, sellainen jota on joskus haastavaa lähteä perkaamaan läpi. Ihmiset, ystävyyssuhteet sekä jokaisen omat kokemukset ovat erilaisia. Me jokainen reagoimme asioihin omalla tavallamme ja ne ajatukset ja tunteet jotka toiselle ovat tulleet jo tutuiksi vuosien varrella tämän kärsimyksen keskellä, voivat jollekulle muulle näyttäytyä todella kummallisina, välillä negatiivisessakin valossa. Ja eiväthän ne tottavie mitään kivoja ja keveitä tunteita olekaan, sen taatusti tietää jokainen joka niiden kanssa on taistellut tai yhä taistelee. Tähän liittyen on varmasti olemassa yhtä monta erilaista tarinaa kuin on ihmistäkin. Jos puhuminen on mahdollista ja luottamus toiseen kunnossa on asioiden käsitteleminen todennäköisesti helpompaa.

Oman lapsettomuuteni haasteet ovat vuosien varrella heijastuneet vahvasti myös ystävyyssuhteisiini. Tiedän etten ole kokemusteni kanssa yksin. Ja vaikka tieto tavallaan lohduttaa, ei se tee tilanteesta yhtään helpompaa.

Olen toivonut omaa lasta päälle vuosikymmenen ja tiennyt haluavani jälkikasvua jo lapsesta saakka. Muistan erittäin hyvin ne teini-iässä käymäni keskustelut muutamien samanikäisten ystävieni kanssa: Sitten kun me saadaan lapsia, tehdään porukalla sitä ja tätä, työnnellään vaunuja ja on niin hienoa kulkea äitiyden polkua yhdessä. Sitä piti silloin niin hiton itsestäänselvänä, että niitä lapsia putkahtelee kuin paketteja postiluukusta heti kun vain tekee tilauksen. Yksi erittäin nautinnollinen hetki puolison kanssa kamarin puolella ja vauva on samantien onnellisesti alulla. Juuri silloin kun haluamme. Jälkeenpäin en voi kuin miettiä, että helvetti miten saatoinkin olla tyhmä. Vaikka sisälläni velloi jo silloin jokin pieni inhottava, selittämätön tunteenhitunen siitä ettei kaikki välttämättä tule olemaan niin helppoa, en olisi ikinä osannut kuvitella kuinka vaikeaksi kaikki menee. Kuinka epäreilua kaikki tulisikaan olemaan. Kuinka minä, juuri minä katson ulkopuolisena vierestä sitä samaa onnea, josta silloin ystävysten kesken niin kovasti haaveilimme, siitä tulevasta jossa ovet olivat avoinna kaikkialle minne vain halusikin astua.

Vuodet ovat vierineet, ikää on karttunut meille kaikille ja asiat muuttuneet valtavasti. Muut ovat edenneet suunnitelmiensa kanssa toivottuun lopputulokseen, itse taistelen edelleen omieni toteutumisen puolesta. Ja tämä taistelu on ollut uuvuttavaa. Niin uuvuttavaa, että olen jäänyt jälkeen kaikesta – en pelkästään lapsiluvun osalta vaan myös siitä, mitä lapsia saaneiden ystävieni elämässä milloinkin tapahtuu. Usein käy niin, että kuultuani heistä viimeksi ja kuullessani myöhemmin uudelleen, on heidän elämässään ehtinyt taas tapahtua vaikka mitä. On syntynyt toinen lapsi, kolmas, neljäs. Kaikki liittyy aina vain lapsiin. En osaa enää nähdä mitään muuta missään. ”Eihän tässä erityistä, meille syntyi just toinen lapsi”. ”Pirkkokin on raskaana, saavat vauvan jouluaattona”. Ei tarvitse kuin kysyä toisen kautta kolmannen osapuolen kuulumisia niin samat uutiset iskevät kasvoille aina vain kuin märät rätit. Kaikkialla syntyy vauvoja solkenaan, ihan tauotta.

Lapsettomuuteni on kasvattanut välillemme muurin, jonka yli on vaikea kurkottaa kysymään, mitä sinulle kuuluu, kuinka voit ja mitä aiot tulevaisuudessa. On vain helpompaa jättäytyä sen toiselle puolelle turvaan ja jäädä odottamaan parempaa hetkeä. Ehkä sellainen tulee vielä joskus. Hetki, jolloin minuun ei enää satu, jolloin tyhjä aukko elämässäni ja sydämessäni on täytetty.

Onnekseni olen ollut lapsettomuudestani avoin, kertonut siitä jopa julkisissa somekanavissani ja blogissani omalla nimelläni ja naamallani. Siitä vain tuntuu tärkeältä puhua ihan jo vertaistukimielessäkin – viestittää muille tässä samassa paskassa vuodesta toiseen tarpoville, ettei kukaan ole yksin vaikka se siltä välillä tuntuukin. Itseasiassa siltä musta tuntuu tällä hetkellä tosi usein. Avoimuus on helpottanut olemistani kun ei tarvitse miettiä, ihmetteleekö joku tavatessamme suruntäyteisiä silmiäni tai sitä kuinka välttelen kaikenlaisia raskauksiin ja vauvoihin liittyviä asioita, juoksen pakoon kuin henkeni edestä. Siten on helpompaa myös selittää ystäville ja muille tutuille, miksi tuntuu vaikealta kohdata ja viettää aikaa yhdessä. Koen rehellisyyden ja asiasta reilusti puhumisen omalla kohdallani parhaana ratkaisuna, ei ole mitään salattavaa tai tuulesta temmattuja selityksiä. Ymmärrän toki myös sen, etteivät kaikki ole yhtä avoimia ja sekin on ok. Näin henkilökohtaisista ja aroista asioista ei todellakaan tarvitse puhua ellei se itselle tunnu luontevalta.

Tunnelmat ovat välillä tosi ristiriitaiset. Kaipaan lapsia saaneita ystäviäni niin valtavasti. Tahtoisin viettää yhteisiä hetkiä heidän kanssaan, olla se lapseton ystävä joka kuitenkin on lapsettomuudestaan huolimatta aidosti kiinnostunut heidän lapsiperhearjestaan, lasten kuulumisista – siitä, mitä lapset ovat milloinkin tehneet, oppineet ja kuinka he ovat sutkautelleet suustaan milloin mitäkin hassunhauskaa. Mutta siihen musta ei juuri nyt vain ole. En missään tapauksessa olisi halunnut vieraantua ja eristäytyä heistä tällä tavoin, mutta mitä kauemmin tätä lapsettomuuden tietäni kuljen, sitä suuremmaksi ja kivuliaammaksi suruni muuttuu ja yhteydenpito vaikeutuu. Tällä hetkellä käytännössä pallo on heillä, ystäväni kysyvät kuulumisiani jos kysyvät. Itselläni on aloitteen tekemisessä erittäin suuri kynnys. Siitä olen niin pahoillani. Viimeisimmän alkionsiirron jälkeen mun oli haettava apua lääkäristä siitä seuranneeseen sietämättömän pahaan olooni ja tunteeseen, etten enää yksinkertaisesti kestä tätä lapsettomuuden tuomaa tuskaa. Tuleva hoitotauko oli yksi suuri syy vointini romahtamiseen. Puhuimme käynnillä siitä, kuinka on vaikea kohdata lapsia saaneita ystäviä ja etenkin heidän lapsiaan. Lääkäri totesi, ettei se ole nyt pakko lainkaan. Jos tapaamiset tuntuvat niin ylivoimaisen haastavilta, on parasta kuunnella omaa vointiaan, ottaa etäisyyttä ja keskittyä vain hyvää mieltä tuottaviin asioihin. Kun on paha olla, ei sellaista olotilaa ole syytä kasvattaa entisestään vielä pahemmaksi.

Lähiaikoina olen pohtinut tätä paljon ja mitä enemmän asiaa pyörittelen, sitä enemmän se tekee pahaa. Tuntuu niin hirveältä ajatella että ihmisten, jotka eivät koskaan ole halunneet mulle pahaa tai tarkoituksellisesti minua satuttaneet, tapaaminen aiheuttaa niin pahaa oloa etten pysty siihen nyt. Se on ajatuksena aivan järjetön. Vaikka tiedän kaiken johtuvan lapsettomuudestani – ei heistä, tunnen itseni siitäkin huolimatta hirviöksi. Tiedän, ettei tämä ole seurausta heistä vaan omasta elämäntilanteestani jossa raskaana olevien, vauvojen ja pienten lasten näkeminen nyt vain on liikaa ja käyn läpi vaikeaa kriisiä. Olen silti aina välillä jos nyt en varsinaisesti vihainen niin ainakin syyllistävä itseäni kohtaan. Silti on pakko pysytellä siinä kohdin mikä on vähiten raskasta. Jotenkin nämä solmut on saatava joskus auki, se on myös selvää mikäli en koskaan saa äitiyttä kokea.

Tottakai lapsettomuuden surun myötä näin ollen ystäväpiiri on pienentynyt. Juuri nyt kaipaan niitä lapsettomia ystäviä – vanhoja ja ehdottomasti myös uusia, joiden kanssa joogata, käydä lasillisella, shoppailla ja tehdä kaikkea sitä mitä lapsettomat ihmiset keskenään tekevät. Ilman että puhe kääntyy jatkuvasti raskauksiin ja vauvoihin, että lapsi keskeyttää keskustelun sanoen toista vierelläni äidiksi. Se, kuinka pieni ihminen kutsuu äitiään ja kiipeää tämän syliin saa sydämeni särkymään olemattoman pieniin palasiin. Miksi minä. Miksi juuri minä olen jäänyt paitsi siitä kaikesta. Kunpa voisin vain sellaisessa hetkessä huutaa tätä sanoinkuvaamatonta tuskaani ulos, en tiedä vaimentaisiko edes se kipua pienemmäksi. Välillä musta tuntuu, että vaikka nykyään käydään paljon keskustelua siitä kuinka suomalaiset eivät enää lisäänny ja vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä löytyy pilvin pimein, eivät he usein vain löydä luokseni millään. Olen kuin magneetin vastakohta, työnnän heitä tahtomattani luotani pois niin kauas kuin mahdollista. Ehkä vain kuvittelen, toivottavasti niin.

Ihailen niitä tahattomasti lapsettomia, jotka kykenevät aidosti tuntemaan onnea vauvoja saavien ystäviensä puolesta, vierailemaan lastenjuhlissa ja kuuntelemaan kaikki raskaus- ja synnytysjutut vaikka se tuottaisikin kipua. On hienoa, että sellainenkin on mahdollista ja että sitä todella tapahtuu. Me kaikki olemme erilaisia ja kestetään asioita eri tavalla. Haluan rohkaista jokaista lapsetonta tekemään kuten parhaimmalta tuntuu, omaa oloa ja vointia kuunnellen. Välillä on vaikeampia hetkiä, sitten taas helpompia. Ole vahva kun voit, mutta muista ettei aina ole pakko jaksaa. Päivä kerrallaan, askel kerrallaan. Toinen toistamme tukien. Aina on toivoa. Edes ihan vähäsen. Sekin on jo jotakin, toivo valoisammasta tulevasta.