Jouluun ei ole enää montaa yötä. Huomenna on tarkoitus hypätä junaan ja lähteä viettämään sitä lapsuuden- ja teiniaikojen kotiseudulleni.

Aina tässä vaiheessa, vaikka joulun tunnelma kasvaa niin samaan aikaan kasvaa mieleen myös haikeus. Kuinka erilaisia nämä nykyiset joulut ovatkaan, kun vertaan niitä lapsuuden jouluihin. Tässä välissä on ehtinyt tapahtua jo niin paljon. Paljon hyvää, mutta ehkä vielä enemmän myös pahaa. Olen menettänyt monta sellaista läheistä, joiden kanssa vietin monia jouluja lapsuudessani, niitä elämäni tähän saakka ihanimpia jouluja, joita erityisesti näinä aikoina kaipaan aivan valtavasti. Niistä läheisistä, joiden kanssa kaikki nämä muistot ovat tulleet ovat suurin osa jo poissa. Se tekee kaikkein kipeintä.

Tähän aikaan vuodesta korostuu tunne siitä, kuinka tekisin ihan mitä tahansa että pääsisin vielä palaamaan noihin jouluihin. Kun jo jouluvalaistusta omaan kotiini aina syksyn tullen viritellessäni ja joulukauden ensimmäisiä torttuja ja muita herkkuja leipoessani vain tietäisin, että pian minua odottaa samanlainen joulu kuin lapsena. Tai hyvin samantapainen, samalla kokoonpanolla ja samassa paikassa, rakkaassa lapsuudenkodissani. Tai kunpa saisin viettää vielä edes yhden sellaisen joulun. Tulisin siitä niin onnelliseksi.

Mietin, kuinka onnekkaita kaikki he ovatkaan joille se on mahdollista. Nousta junaan ja matkustaa kotiseuduilleen, sinne lapsuudenkodin turvalliseen lämpöön jossa tutut jouluiset tuoksut ja kuusen loiste olohuoneessa tuovat ihanat lapsuuden muistot mieleen. Jossa kaikki läheiset ovat vielä täällä. Tuttu puheensorina ja tavalliset jouluiset touhut ympärillä. Se kaikki on niin tärkeää ja arvokasta, toivon että kaikki joilla siihen on mahdollisuus nauttisivat siitä täysillä, muistaisivat olla onnellisia. Kunpa vain itsekin voisin vielä tehdä niin.

Heräsin aina aattoaamuna vasta uunista otetun kinkun tuoksuun. Kun kömmin ylös peiton alta ja hipsin aikaisin aamulla huoneestani aamupalalle, minua tervehtivät ensimmäisenä kuusessa loistavat kynttilät ja kissa. Meillä oli aina tapana vanhempieni kanssa käydä viemässä isoäitini haudalle kynttilä – häntä en koskaan ehtinyt edes tavata sillä hän menehtyi jo vuosikymmeniä ennen kuin synnyin – ja sitten poikkesimme hakemaan ukkini sekä eräs perhetuttumme, ukkini ikäinen vanhempi mies meille joulunviettoon ja kävimme matkalla vielä moikkaamassa erästä ystäväpariskuntaa, veimme heille joulukukan ja sitten palasimme kotiin rauhalliseen joulun viettoon. Söin suklaata ja kuuntelin ukkini ja perhetutun miehen sotajuttuja. Jännitin pukin tuloa. Huolet olivat poissa.

Yksi asia jota lapsuudenjouluista kaipaan on se, ettei vielä silloin ollut ketään läheistä ihmistä, jonka haudalle viedä kynttilää. Kaikki se suru oli täysin vierasta, enkä olisi silloin osannut edes kuvitella kuinka raskaaksi jouluinen hautausmaalla vierailuun kuuluva perinne voisi muuttua. Nyt vien kynttilät kaikille isovanhemmilleni, isälleni ja perhetutullemme joka vietti aiemmin joulua kanssamme.

Lapsena olin koko porukan nuorin joulunviettäjä. Nyt tunnen niin pohjatonta surua siitä, ettei minulla ole jo kauan toivomaani lasta, en ole nuorin enkä osa oikein mitään. En ole äiti, en mummo, ja tunnen oloni hyvin ulkopuoliseksi siinä vanhempien ja isovanhempien keskellä. Olen ainoa joukosta vähän erillään oleva. Ja yksin lapsettomuuden suruni kanssa, johon kukaan ei pysty samastumaan tai käsittämään kuinka raskasta sen kanssa on olla ja hengittää.

Mutta kaikesta tästä huolimatta yritän tehdä joulusta myös positiivista ja mukavaa, rentoa aikaa. Teen siitä itselleni niin helpon ja kevyen kuin mahdollista, ja samalla yritän pitää toivoa yllä siitä ettei tämä välttämättä aina jatku surun vahvasti varjostamana. Olen onnellinen ja kiitollinen kaikesta mikä on hyvin nyt, ja muistan myös sen olevan yhtä arvokasta. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Haluan yrittää uskoa, että vielä tulee se päivä kun en ole enää ulkopuolinen. Kun haikeus ja suru väistyvät ilon ja riemun tieltä. Kun saan olla äiti ja voin luoda lasteni kanssa omia jouluisia tapojamme ja perinteitämme mummolassa. On pakko pitää toivoa yllä, sillä muuten tämä kävisi aivan liian rankaksi.