Luukku 22: Miksi suursiivous on joulun pakko?

Joulusiivous on monelle yksi tärkeimmistä joulunalustraditioista. Täytyy tehdä se hyvin, tarkasti, suursiivota koko koti lattiasta kattoon. Välillä siitä kehittyy yksi stressinaihe lisää muiden hoidettavien asioiden rinnalle.

 

Olen aina pitänyt siivoamista vähän tylsänä juttuna, sellaisena kotityönä joka ei niinkään huvittaisi mut se on vain pakko välillä tehdä. Siedän pientä sotkua, kuten tavaroita epäjärjestyksessä kaapeissa ja hyllyillä, kohtuullisen määrän lemmikkien karvoja lattialla ja jokusen pölypallonkin sängyn alla tai tasojen päällä. En ole välittömästi kiinni imurin varressa kun eteisestä löytyy pieni kasa koiran tassuissaan ulkoa tuomaa rapaa. Toki sellaista suoranaista likaisuutta en siedä. Tahrat siivoan heti. Jos esimerkiksi pöydille sattuu putoamaan rippeitä kokkaamisen jäljiltä niin ne on putsattava pois näkyviltä samantien. Myös vessan on hygieniasyistä oltava tiptop. En silti ole mikään himosiivooja saati nauti siitä ollenkaan. Sillointällöin siivouskärpänen puraisee ihan yht’äkkiä yllättäen, jolloin hoidan sen suurempana operaationa pois alta – imuroin, pyyhin pölyt, jynssään ne kaapit ja laatikot, vien matot ulos ja hakkaan ne siellä, moppaan lattiat ja pesen keittiön ja kylppärin kunnolla.

 

Olen usein miettinyt, miksi suursiivoukseen täytyy ryhtyä joulun alla. Juuri silloin kun tehtävien asioiden listalla on paljon muutakin, eikä aika aina meinaa riittää välttämättä edes niihin. Miksi perusteellinen siivous on joulun pakko? Etenkin jos joulu tuottaa stressiä jo muutenkin, miksi kerätä sitä vielä lisää? Voihan joulua viettää ns. perussiistissäkin kodissa vallan mainiosti. Jokaisen kaapinperukan, laatikoston sisustan ja muun kolosen ei välttämättä tarvitse kiiltää jouluna. Silloin huomio kuitenkin yleensä kiinnittyy juuri putsattuja kaapistoja enemmän koristeisiin ja valaistukseen.

 

Toki suurikin siivousurakka on aina sillointällöin paikallaan. Mutta eikö se olisi mukavampaa tehdä keväällä, kun aurinko paistaa ikkunoista sisään kauemmin ja pölyt ja muut roskat näkyvät joka paikassa selkeämmin. Myös niitä kaappien ovia availlessa. Silloin on muutenkin enemmän auringosta kumpuavaa energiaa puunata paikkoja entistä ehommaksi.

 

Mahdolliset jouluvieraat saati perheenjäsenet eivät yleensä vilkuile kaappeihin tai laatikoihin. Tai jos arvioiden vilkuilevat niin vieraille voi todeta, että talossa talon tavalla. Harva varmastikaan syynää tarkkaan myöskään sänkyjen- tai matonalusia. Eikä niitä pieniä hiukkasia pimeäaikaan edes niin hyvin huomaa.

 

Mulle henkilökohtaisesti riittää hyvin ihan tavallinen siivous – imurointi, matot ulos ja lattiat pikaisesti mopilla läpi. Haluan keskittyä nauttimaan joulun ajasta ja käyttää tuon aina vain kerran vuodessa olevan lyhyen ajanjakson sellaisten jouluisten asioiden parissa, jotka tuovat mulle mielihyvää ja stressittömyyttä. Toki puhdas kotikin on aivan mahtava juttu, kun siivoushomma on saatu hoidettua loppuun. Melkein mikään ei voita sitä fiilistä, kun saa oleilla puhtaassa ja raikkaantuoksuisessa kodissa ison urakan päätteeksi. Mutta silti hoidan nuo suursiivouspuuhat mielummin muihin aikoihin vuodesta. Joulu ei kuulu niihin ajankohtiin millään tavalla. En tosin yleensä edes vietä joulua kotona, joten sekin lienee osa syy siihen miksi asia ei tunnu niin tärkeältä.

 

Ja tietysti he jotka siivoamisesta valtavasti nauttivat ovat asia erikseen, toisillehan sellainen puuhastelu saattaa kenties olla omiaan luomaan lisää tunnelmaa joulun aikaan 🙂

 

Siivoatko sä perusteellisesti kotona joulun alla vai johonkin muuhun aikaan vuodesta? Miksi joulunalusaikaan suursiivouksen tekeminen on tärkeää jos pidät yllä sellaista perinnettä? Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia aiheesta.

Perhe Oma elämä Ajattelin tänään

Luukku 21: Kunpa vain voisin palata lapsuuden jouluihin

Jouluun ei ole enää montaa yötä. Huomenna on tarkoitus hypätä junaan ja lähteä viettämään sitä lapsuuden- ja teiniaikojen kotiseudulleni.

 

Aina tässä vaiheessa, vaikka joulun tunnelma kasvaa niin samaan aikaan kasvaa mieleen myös haikeus. Kuinka erilaisia nämä nykyiset joulut ovatkaan, kun vertaan niitä lapsuuden jouluihin. Tässä välissä on ehtinyt tapahtua jo niin paljon. Paljon hyvää, mutta ehkä vielä enemmän myös pahaa. Olen menettänyt monta sellaista läheistä, joiden kanssa vietin monia jouluja lapsuudessani, niitä elämäni tähän saakka ihanimpia jouluja, joita erityisesti näinä aikoina kaipaan aivan valtavasti. Niistä läheisistä, joiden kanssa kaikki nämä muistot ovat tulleet ovat suurin osa jo poissa. Se tekee kaikkein kipeintä.

 

Tähän aikaan vuodesta korostuu tunne siitä, kuinka tekisin ihan mitä tahansa että pääsisin vielä palaamaan noihin jouluihin. Kun jo jouluvalaistusta omaan kotiini aina syksyn tullen viritellessäni ja joulukauden ensimmäisiä torttuja ja muita herkkuja leipoessani vain tietäisin, että pian minua odottaa samanlainen joulu kuin lapsena. Tai hyvin samantapainen, samalla kokoonpanolla ja samassa paikassa, rakkaassa lapsuudenkodissani. Tai kunpa saisin viettää vielä edes yhden sellaisen joulun. Tulisin siitä niin onnelliseksi.

 

Mietin, kuinka onnekkaita kaikki he ovatkaan joille se on mahdollista. Nousta junaan ja matkustaa kotiseuduilleen, sinne lapsuudenkodin turvalliseen lämpöön jossa tutut jouluiset tuoksut ja kuusen loiste olohuoneessa tuovat ihanat lapsuuden muistot mieleen. Jossa kaikki läheiset ovat vielä täällä. Tuttu puheensorina ja tavalliset jouluiset touhut ympärillä. Se kaikki on niin tärkeää ja arvokasta, toivon että kaikki joilla siihen on mahdollisuus nauttisivat siitä täysillä, muistaisivat olla onnellisia. Kunpa vain itsekin voisin vielä tehdä niin.

 

Heräsin aina aattoaamuna vasta uunista otetun kinkun tuoksuun. Kun kömmin ylös peiton alta ja hipsin aikaisin aamulla huoneestani aamupalalle, minua tervehtivät ensimmäisenä kuusessa loistavat kynttilät ja kissa. Meillä oli aina tapana vanhempieni kanssa käydä viemässä isoäitini haudalle kynttilä – häntä en koskaan ehtinyt edes tavata sillä hän menehtyi jo vuosikymmeniä ennen kuin synnyin – ja sitten poikkesimme hakemaan ukkini sekä eräs perhetuttumme, ukkini ikäinen vanhempi mies meille joulunviettoon ja kävimme matkalla vielä moikkaamassa erästä ystäväpariskuntaa, veimme heille joulukukan ja sitten palasimme kotiin rauhalliseen joulun viettoon. Söin suklaata ja kuuntelin ukkini ja perhetutun miehen sotajuttuja. Jännitin pukin tuloa. Huolet olivat poissa.

 

Yksi asia jota lapsuudenjouluista kaipaan on se, ettei vielä silloin ollut ketään läheistä ihmistä, jonka haudalle viedä kynttilää. Kaikki se suru oli täysin vierasta, enkä olisi silloin osannut edes kuvitella kuinka raskaaksi jouluinen hautausmaalla vierailuun kuuluva perinne voisi muuttua. Nyt vien kynttilät kaikille isovanhemmilleni, isälleni ja perhetutullemme joka vietti aiemmin joulua kanssamme.

 

Lapsena olin koko porukan nuorin joulunviettäjä. Nyt tunnen niin pohjatonta surua siitä, ettei minulla ole jo kauan toivomaani lasta, en ole nuorin enkä osa oikein mitään. En ole äiti, en mummo, ja tunnen oloni hyvin ulkopuoliseksi siinä vanhempien ja isovanhempien keskellä. Olen ainoa joukosta vähän erillään oleva. Ja yksin lapsettomuuden suruni kanssa, johon kukaan ei pysty samastumaan tai käsittämään kuinka raskasta sen kanssa on olla ja hengittää.

 

Mutta kaikesta tästä huolimatta yritän tehdä joulusta myös positiivista ja mukavaa, rentoa aikaa. Teen siitä itselleni niin helpon ja kevyen kuin mahdollista, ja samalla yritän pitää toivoa yllä siitä ettei tämä välttämättä aina jatku surun vahvasti varjostamana. Olen onnellinen ja kiitollinen kaikesta mikä on hyvin nyt, ja muistan myös sen olevan yhtä arvokasta. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Haluan yrittää uskoa, että vielä tulee se päivä kun en ole enää ulkopuolinen. Kun haikeus ja suru väistyvät ilon ja riemun tieltä. Kun saan olla äiti ja voin luoda lasteni kanssa omia jouluisia tapojamme ja perinteitämme mummolassa. On pakko pitää toivoa yllä, sillä muuten tämä kävisi aivan liian rankaksi.

Perhe Oma elämä