Juuri kun olemme ehtineet sisäistää, että on syksy, ja alkaneet pohdiskelemaan, minne keväällä sulloimme villasukkahousumme ja neuleemme, silloin alkavat muotiviikot ja ensi kesän trendien esittely. Absurdia. Kesästä uudelleen innostuminen ei yhtään houkuttele, siitähän jää käteen vain paha mieli, kun lämpöön ja valoon on vielä yhdeksän kuukauden matka. Nyt kannattaisi innostua tuoksukynttilöistä ja syysmyrskyistä. 

Aion kuitenkin asennoitua kesämoodeihin ja seurata (viime vuotta hieman aktiivisemmin), minkälaista kesäpukeutumista muotimaailman yhä nopeammin pyörivä karuselli meille tarjoaa. Parhaassa tapauksessa näytöksiä tutkiessa voi törmätä myös muodin ulkopuolella oleviin kiinnostaviin ilmiöihin, kuten tein Tukholman muotiviikoilla esitetystä Diana Orvingin näytöksestä lukiessani. 

Vaatteet sinäänsä eivät tarjoilleet mitään uutta tai tajunnan räjäyttävää (vaikka mukaan mahtui monia kauniisti laskeutuvia asuja, joista aion imeä inspiraatiota tulevan talvilomani pukeutumiseen), mutta Orving oli suunnitellut malliston ottaessaan osaa taiteilija Andrea Zittelin projektiin Wagon Station Encampment. Siinä kuka tahansa saa tulla ilmaiseksi asumaan Zittelin perustamaan askeettiseen yhteisöön Nevadan autiomaahan. Maksuna täytyy ainoastaan osallistua leirin yhteisiin arkiaskareihin, kuten siivoamiseen ja ruoanlaittoon. Eräänlainen hippikommuuni siis, tai taiteilijayhdyskunta, sillä monet projektiin pyrkineet harrastavat jotain luovaa toimintaa.

Jos asuisin jenkeissä ilmoittautuisin heti ja matkaisin oitis Nevadaan. Juuri nyt tuntuu siltä, että tarvitsisin pari viikkoa autiomaassa tuollaisessa rauhaisassa keitaassa. Aloitan tänä syksynä kandidaatin tutkielmani ja haluaisin paeta joksikin aikaa nettiyhteyden keskittymistä häiritsevää vaikutusta, ja mietiskellä rauhassa kirjojeni keskellä, mistä oikein haluan kirjoittaa. 

Tajusin äsken, että  stressinhallintakykyni on itse asiassa aika surkea. Jähmetyn tuijottamaan to-do listaani, enkä saa mitään aikaiseksi. Siksi täälläkin on ollut hiljaista. Päätinkin, että tämän syksyn ajan kirjoittelen tänne silloin, kun siltä tuntuu. Uskon, että jos joutuu pakottamaan itseään ylläpitämään blogiaan sisältökin kärsii. Ja uskon myös, että kun kirjoittelu lakkaa olemasta pakko, uusia, parempia ideoita syntyy kuin itsestään.

Joten tänä syksynä on tiedossa slow blogging:ia. Jos välillä on hiljaista se johtuu siitä, että hauduttelen rauhassa uutta materiaalia. Tai vain elän elämääni. Toivottavasti ette kyllästy.

P.S. Pakko myös mainita, että arvostan Diana Orvingia siitä, että hän käyttää näytösmalleinaan eri kokoisia ja ikäisiä naisia. Monet suunnittelijat ovat harrastaneet tätä viime aikoina, kuuluisimpana ja kohahduttavimpana Rick Owens kahtena viime sesonkina, mutta ennen kuin kaikki suunnittelijat tekevät sitä se ansaitsee kuitenkin aina mielestäni erityismaininnan ja raikuvat applodit.